Rochas heilautti kättään, — ei ollut saanut käskyä.
— Onko kukaan nähnyt kapteenia? kysyi hän hetken perästä.
Jean muisti nähneensä hänen luikkivan yöllä Sedaniin päin, vaan järkevä sotilas ei näe koskaan päällysmiehiään viran ulkopuolella. Hän ei siis virkkanut mitään, vaan huomasikin kääntyessään varjon, joka lähestyi aitoviertä.
— Tuolla hän juuri tulee!
Kaikki hämmästyivät kapteenin siisteyttä: takki oli harjattu, saappaat kiiltävän mustat ja hohtavan puhdas oli mies kiireestä kantapäähän, toisen näkönen oli kuin luutnatti-parka.
— Kas vain! huusi Loubet, kapteeni on löytänyt tavaransa!
Mutta miehet eivät vetäisseetkään suutansa nauruun, kapteeni Beaudoin ei sietänyt leikkiä, hän oli hyvin arka arvostaan ja siitä syystä melkein vihattu miehiltään. Ensimmäisestä tappiosta lähtien hän oli aina äkäsen näkönen. Ollen innokas bonapartelainen ja suosittu yläilmoissa toivoi hän suuria tulevaisuudelta, vaan huomasikin nyt maan vapisevan jalkainsa alla ja lupaavan tulevaisuutensa tyhjään raukeamaisillaan. Hänellä sanottiin olevan kauniin tenoorin, ja se oli ollut usein suureksi hyödyksi, ja muutenkin hän oli lahjakkaanlainen mies, vaikka ei välittänyt syvemmin tutustua sotataitoon; hän oli parhaasta päästä seuramies ja rohkea myös kun tarvittiin, vaikka ei liiaksi koskaan.
— Tavaton sumu, sanoi kapteeni tyytyväisenä kun oli jälleen keskellä omaa komppaniaansa, jota oli hakenut puolen tuntia.
Samassa tuli marssikäsky, pataljoona lähti liikkeelle. Virrasta mahtoi nousta uusia sumuaaltoja, sillä he saivat melkein hapuilemalla pyrkiä eteenpäin kosteassa valkosessa usvassa, joka tarttui vaatteisiin kuin tihkusade. Ja eräässä tiehaarassa näki Maurice äkkiä översti Vineuilin suorana ja jäykkänä hevosensa selässä, kalpeana kuin äänetön suru, ratsun väristessä aamusumussa ja päristellen päätään käännellessä tykinääntä kohti. Kymmenen askeleen päässä seurasi virkaatekevä luutnantti rykmentin lippu kädessä. Se oli jo vapautettu kääreestään ja liehui haaveellisesti ylhäällä huurusuikaleiden seassa kuin värähtelevä voitonmerkki, joka on katoamaisillaan. Kultanen kotka oli vesimärkä, kolmenvärinen silkkikangas muuttunut, ruudinsavun mustaama ja luotien repimä; kunnialegioonan risti, joka oli sidottu tankoon kiinni, vain välkytteli loistavia emaljihaarojaan.
Lippu sekä översti katosivat uuteen usva-aaltoon ja pataljoona marssi eteenpäin kuin kosteissa villoissa. Ensin kuljettiin alamäkeen, sitten ylöspäin kapeata metsätietä. Sitten komennettiin: "Seis", ja joukot jäivät seisomaan täysissä tamineissa, ase jalalla paikaltaan liikahtamatta. He mahtoivat olla jollain harjulla, vaan ei nähnyt vieläkään pariakymmentä askelta eteensä. Kello oli seitsemän, tykinpauke kuului lähempää, Sedanin toisella puolella alkoivat uudet patteriat ammunnan.