— Niin, sanoi kersantti Sapin Mauricelle, tämä on minun viimeinen päiväni!
Hän ei ollut avannut suutaan koko aamuna, kulki ajatuksiinsa vaipuneena, tuijottaen lakkaamatta kauniilla puhuvilla silmillään avaruuteen.
— Mitä joutavata te nyt haastelette! sanoi Jean, kukapa sitä edeltä tietää!… Voi tämä olla viimeinen päivä meille jokaiselle, vaan voi taas olla niinkin, että pääsemme kaikki ehjin nahoin!
Sapin pudisti päätään.
— Ei, minä tiedän, puhukaapa mitä puhutte … tänä päivänä Sapin kuolee!
Miehet kääntyivät katsomaan ja kysyivät, onko hän nähnyt sellaista unta. Ei ollut, muuten tiesi ja tunsi.
— Ja harmittaapa se koko lailla, sillä minä aijoin viettää häitä heti sodasta palattuani.
Hän sulki silmänsä pariksi sekunniksi, ajatteli mennyttä elämätään. Vanhemmillaan oli vähänen rihkamakauppa Lyonissa. Äiti oli lellitellyt kaunista poikaansa, vaan isän kanssa hän ei sopinut ja jäi sotapalvelukseen asevelvollisvuodet palveltuaan eikä tahtonut, vallankin äidin kuoleman jälkeen, kuulla puhuttavankaan isän luo palaamisesta. Kerran lupa-ajalla hän tutustui lähemmin erääsen serkkuunsa Lyonissa, oppi rakastamaan häntä ja alkoi jälleen katsella elämää valoisemmalta puolelta. Hän oli sopinut kihlattunsa kanssa avata hänen myötäjäisvaroillaan pienen kaupan, sillä hän oli koko taitava kirjoittaja ja luvunlaskija! Koko vuoden hän oli uneksinut pientä kauppaansa ja pientä kotiaan.
Häntä palelsi, hän puisteli itseään ikäänkuin olisi tahtonut karkoittaa luotaan jotain tuskallista ja sanoi toistamiseen:
— Se on harmillista, vaan huomenna ei minua ole enää.