Eräs heistä, joka tuli näkyviin, kirkuen ja heiluttaen kivääriään, joutui kuulien uhriksi. Nyt heitä oli vain viisi. Mitä oli tekeminen? Tullako ulos, koettaa päästä alas takaoven kautta, paeta yli ketojen ja kankaiden?
Samassa kuului alhaalta meteliä, raivoava joukko astuu rappusia; ne olivat baijerilaiset, jotka olivat piirittäneet talon, olivat särkeneet takaoven ja nyt hyökkäsivät sisään. Tuima tappelu syntyi. Eräältä sotamieheltä kuula lävisti rinnan, kaksi otettiin vangiksi, sillä aikaa kun kapteeni, joka veti viimesiä hengenvetojaan, makasi sängyssä suu auki, nostaen käsivarsiaan aivan kuin antaakseen käskyjä.
Upseeri, joka komensi baijerilaisia, huomasi vihdoin Weissin ja
Laurentin. Mennen heidän luokseen, ärjäsi hän heille ranskaksi:
— Keitä olette? Mitä te täältä tahdotte?
Tarkasteltuaan ja huomattuaan että he olivat savusta mustuneet, käsitti hän kyllä. Hän haukkui heitä saksankielellä suut silmät täysi, raivosi, että silmät päässä pyörivät. Hän nosti revolverinsa ampuakseen heidät, kun sotamiehensä hyökkäsivät esiin, tarttuivat Weissiin ja Laurentiin, jotka he raahasivat rappusista pihalle aina muuriin asti sellaisella melulla ja elämällä että päällikköjen ääntä ei voinut kuulla.
Muutaman minuutin jälkeen, kun tuo vaalea kookas upseeri koetti tyynnyttää joukkoaan, voivat molemmat ranskalaiset nousta katselemaan ympärilleen.
Yhä useampia taloja sytytettiin palamaan. Bazeilles oli enään vaan hiililäjä. Kirkon korkeista ikkunoista tuprusi liekki. Muutamat sotamiehet, jotka olivat ajaneet erään vanhan naisen ulos huoneestaan, pakottivat hänet antamaan heille tulitikkuja sytyttääkseen hänen sänkynsä. Huoneisiin heitettyjen palavien olkitukkojen ja paloöljyn tähden kiihtyi tulipalo kiihtymistään. Tämä oli hirveä näky. Raivostuneet sotamiehet, jotka pitkällinen taistelu oli tehnyt villipedoiksi, tahtoivat kostaa kuolleensa, joiden ylitse he huutaen ja kirkuen marssivat. Joukko ulvoi savun ja säkenien seassa. Siellä vallitsi ääretön hälinä, joka oli syntynyt kaikenlaisista äänistä, kuolevien valituksista, tulen räiskynnästä ja rakennuksien sortumisesta. Voi nähdä tuskin kyynärän vertaa eteensä. Suuria lyijynvärisiä tomupilviä ajelehti ilmassa, kokonaan peittäen auringon; katkera savun- ja verenhaju täytti ilman. Vielä tapeltiin kaikkialla, joka nurkka hävitettiin perustuksiaan myöten, kaikki ihmisen villit himot olivat hereillä; kuten verta janoovat eläimet ryntäsivät he toistensa kimppuun.
Jo näki Weisskin huoneensa palavan. Sotamiehet olivat saapuneet tulisoihtuineen, toiset edistivät liekkien leviämistä särkemällä huonekulut ja viskaamalla pirstaleet tuleen.
Yht'äkkiä leimusi alakerta, savua tuprusi rakennuksen kaikista halkeamista ja katosta. — Viereinen värjäyslaitos syttyi palamaan; oi, mikä surkeus! sydäntä kauhistutti kun liekkien keskeltä kuului pikku Charlen ääni; hän makasi vuoteellaan houraillen kuumeessa; tuskissaan huusi hän äitiänsä.
— Äiti, minun on jano — äiti, anna minulle vettä. — Liekit rätisivät ja vinkuivat tukahuttaen valitukset; nyt kuului ainoastaan vihollisten korvia särkevät hurraahuudot.