Mutta yli liekkien äänen, yli kaiken rähinän kuului kauhea parahdus. Se oli Henriette, joka tuli tavatakseen miestänsä. Hän näki miehensä nojautuneena muuriin vastapäätä vihollisia, jotka latasivat pyssyjään.
Hän juoksi miehensä luo.
— Oi Jumalani! Oi Jumalani! Mitä tämä on. Eivät he suinkaan aijo ampua sinua.
Weiss katsoi tylsistyneenä häneen. Henriette! Hänen vaimonsa, jota hän niin kauan oli ikävöinyt, niin tulisesti rakastanut, jota hän oli jumaloinut!
Vavistus herätti hänet, hän oli kovin liikutettu. Mitä oli hän tehnyt? Miksi oli hän jäänyt Bazeillesiin? Miksi olikaan hän ampunut vihollisia sen sijaan että olisi mennyt vaimonsa luo niinkuin oli luvannut, niin, mikä oli syynä siihen?
Hän näki kadotetun onnensa, katkeran eron, välttämättömän kuoleman. Nähdessään Henrietten otsan olevan verissä tuli hän vallan kalpeaksi ja kysyi ajattelematta mitä sanoi:
— Oletko haavoitettu? — Se oli mieletöntä tulla tänne — — —.
Mutta Henriette keskeytti hänet, tehden kädellään liikkeen ja virkkoi:
— Ah, minulle — ei se ole mitään … pieni naarmu vaan… Mutta sinä … sinä —! miksi vartioitsevat he sinua?… Minä en tahdo, että ampuvat sinut.
Upseeri, joka seisoi keskellä tietä, käski joukkonsa peräytymään muutamia askeleita, ja lähti itse Weissin ja Henrietten luo. Nähdessään nuoren naisen riippuvan hänen vankinsa kaulassa, huusi hän vihaisesti ranskankielellä: