— Noh! … ei mitään tuhmuuksia … ettekö kuule… Mistä olette? Mitä te tahdotte?
— Tahdon mieheni.
— Teidän miehenne. Tuoko mies tuossa? Hän on kuolemaan tuomittu ja tuomio on pantava täytäntöön.
— Tahdon mieheni.
— Malttakaa mielenne… Menkää tiehenne… Emme tahdo tehdä pahaa.
— Olkaa järkevä, lähtekää pois, me emme tee teille pahaa.
— Tahdon mieheni.
Upseeri huomasi nyt, että Henriette ei huolinut kehoituksista, jonka vuoksi antoi käskyn riistää hänet miehensä luota, ja panna tuomio täytäntöön. Mutta Laurent, joka tähän asti ääneti oli seurannut tapahtuman menoa, virkkoi:
— Kuulkaa, herra kapteeni, minä se olen, joka olen hävittänyt niin paljo ihmisiä; minut voitte ampua, — sehän on oikeus ja kohtuus —. Sitäpaitsi ei minulla ole ketään, ei äitiä, ei vaimoa eikä lapsia, jota vastoin tuo on nainut. Kuulkaahan, päästäkää hänet irti, niin voitte minulle tehdä mitä tahdotte! —
Aivan mielettömänä huusi kapteeni: