— Ei, ei, herra luutnantti, he tahtovat mielellään seurata minua … eikö totta, pojat, ettehän tahdo saattaa vanhaa överstiänne pulaan kun on kysymys Ranskan kunniasta … ettehän anna minun yksin taistella preussiläisiä vastaan… No, hyvä, eteenpäin siis, eteenpäin!
Hän lähti täyttä laukkaa ajamaan ja kaikki seurasivat; niin isällisesti oli hän heille puhunut.
Hän yksin ratsasti korkealla hevosellaan suoraan lakean kentän yli. Miehet hajaantuivat, etsivät suojaa joka mättäästä. Heidän täytyi kulkea ainakin 500 metriä saloja ja kankaita ennenkuin tulivat perille. Klassillisen, suorissa riveissä suoritetun hyökkäyksen sijasta, kuten sotaharjoituksissa, nähtiin koukkuselkäisiä sotilaita, joko yksin tai pienissä joukoissa, ryömien ja juosten, aivan kuin hyönteiset käyttäessään tuntosarvia työhön ja saaliin etsintään.
Vihollisten pattereista oli heidät varmaan huomattu, sillä kuulia tuli tiheään; niiden ääni tukahutti kaiken metelin. Viisi miestä kaatui, eräs luutnantti ammuttiin kahtia.
Maurice ja Jean löysivät aidan, jonka suojassa he voivat pyrkiä eteenpäin kenenkään näkemättä. Kuitenkin sattui kuula erään toverin ohimoon surmaten hänet aivan heidän jalkoihinsa. Heidän täytyi potkia hänet tieltä pois päästäkseen edemmäksi. Kuolleita ei enään säälitty, niitä oli liian paljo. — Taistelutantereen kauhu, haavoitettu, joka valittaen piteli molemmin käsin sydäntään, hevonen, joka kuulan satuttua takajalkaan, ontuen laahasi itseään eteenpäin, — kaikki tämä kuoleman kanssa kamppaileminen ei tehnyt heihin tällä hetkellä mitään vaikutusta. Heitä rasitti ainoastaan hiottavan kuuma auringonpaiste, joka poltti heidän selkäänsä niin että kirveli.
— Oi kuinka minua janottaa, sanoi Maurice. Tuntuu siltä kuin olisi tulta kurkussa. — Etkö tunne katkeraa käryn hajua?
Jean pudisti päätään. "Tuollaiselta hajahti Solferinossakin … ehkä se on sodan hajua … odota vähän, minulla on vielä tilkka viinaa, otetaanpas ryyppy."
He seisoivat hiljaa aidan takana; mutta viina, sen sijaan että olisi sammuttanut heidän janonsa, lisäsi vain polttavaa tunnetta kurkussa. Sitäpaitsi olivat he kuolla nälkään; he olisivat mielellään syöneet palasen leivästä, joka Mauricella oli pussissa, mutta voivatko he edes sitä tehdä? Takana tuli yhä uusia joukkoja, jotka työnsivät heidät edemmäksi. Vihdoinkin he saapuivat viimeiselle kummulle, ristin juurelle, joka seisoi sammaltuneena kahden harvan lehmuksen alla.
— Hurraa! Nyt olemme perillä, huusi Jean. Mutta ompa tämä paikka!
Oikeassa hän olikin. Paikka ei ollut kehuttavan kaunis kuten Lapoulle huomautti surkealla äänellä, joka huvitti suuresti komppaniaa. Kaikki asettuivat kentälle, kolme miestä kaatui paikalla. — Tuolla ylhäällä raivosi oikea myrsky, kuulia tuli Saint-Mengesta, Fleigneuxista ja Givonnesta niin lukuisasti että maa savusi niistä. Oli selvä että he eivät voineet kauan pysyä tässä asemassa, jos ei tykistö tullut pian auttamaan vaarassa olevia.