— Ei se ollutkaan pikku Ludvig, joka kaatui, ajatteli Maurice ääneen. Tuolla hän seiso ja tähtää, mutta taitaa kuitenkin olla haavoitettu, koska käyttää vasenta kättään … niin, pieni Ludvig tuli niin hyvin toimeen Adolphin kanssa — mutta hän taisi aina totella.
Jean, joka vähän aikaa oli ollut ääneti, keskeytti ystävänsä:
— He eivät koskaan voi tätä kestää. —
Vähemmässä kuin viidessä minuutissa teki vihollisten ampuminen aseman yhtä vaikeaksi kuin äsken.
Kranaatti ruhjoi erään kanuunan palasiksi, tappoi kaksi miestä ja luutnantin. Ei ainoatakaan laukausta ollut tyhjiin ammuttu; kuulat sattuivat ihmeteltävällä tarkkuudella; jos he itsepäisesti jäivät tähän, ei kohta olisi yhtään miestä eikä kanuunaa jälellä. Kaikki ruhjottiin ja lakaistiin pois.
Kapteenin komentava ääni kuului toisen kerran:
— Hevoset valjaisiin!
Eturatsastajat kääntyivät ympäri, ja sotamiehet kiinnittivät kanuunat. Mutta tällä kertaa sattui kranaatin sinkale pikku Ludvigia kaulaan; hän kaatui poikkipuolin kanuunalle. Kun etuvartio ratsasti esiin ja paljasti kylkensä, alkoi ankara ampuminen kaikista vihollisen tykeistä yht'haavaa. Uusi kranaatti räjähti; Adolphe suistui hevosensa selästä rinta lävistettynä, ojennetuin käsivarsin. Viimesessä hengenvedossa kiersi hän käsivartensa Ludvigin ympäri — he pysyivät kuollessa yhdessä kuten eläissäkin olivat yhdessä kulkeneet.
Huolimatta kaatuneista miehistä ja hevosista, huolimatta epäjärjestyksestä, jonka vihollisten raivoova tuli aikaansai riveissä, ajoi patteri ylös kummulle ja asettui enemmän eteen, muutaman metrin päähän siitä, missä Maurice ja Jean makasivat.
— Loppu on käsissä, sanoi Maurice, jonka ääni töin tuskin kuului melussa.