Näytti todellakin kuin maa ja taivas olisivat sulaneet yhteen. Kranaatit lennättivät ilmaan kiviä ja hiekkaa, sakea savu peitti auringon. Keskellä tuota kauhistuttavaa, korvia särkevää hälinää seisoivat hevoset uupuneina, tylsistyneinä, pää veltosti riippuen. Joka paikassa nähtiin kapteenin liian korkea vartalo — nyt revittiin hän kahtia — kaatui maahan kuin katkennut viirinsalko.
Kuitenkin jatkettiin tointa Honorén kanuunan ympärillä. Asemastaan huolimatta täytyi hänen tehdä kanuunamiehen työtä, sillä hänellä ei ollut jälellä kuin kolme miestä… Hän tähtäsi, laukasi sill'aikaa kun toiset menivät ruutivaunuille, latasivat, laittivat kuntoon tykin pyyhkäisimen ja tölkin, jolla latinki työnnetään tykkiin.
Reservimiehistö oli kutsuttu apuun kaatuneiden sijaan, mutta niitä odotettaessa täytyi tulla toimeen miten vaan voitiin.
Suututtavinta oli, että kuulat eivät sattuneet, vaan räjähtivät useimmiten ilmassa tekemättä mitään vahinkoa vihollisten pattereille, joiden tuli oli niin hävittävä.
Äkkiä kuuli Maurice Honorén kiroilevan — taivaan nimessä — kanuunan oikea pyörä oli särkynyt. Epätoivossa, viljavat kyyneleet silmissä meni hän kanuunansa luo, koetti tukea sitä nostamalla ylös sen maahan painuneen suun, aivan kuin olisi hän tahtonut saada sen pysymään pystyssä hurjan rakkautensa ja hellyytensä varassa.
Paras kanuuna! Ainoa, joka lennätti edes pari kranaattia tuonne ylös! Hän päätti paikalla vihollisten tulen keskellä asettaa siihen uuden pyörän. Vaarallinen yritys onnistui — itse toi hän varapyörän etuvartion kärryistä; ja kun alaalta tuli lisää miehistöä, sai hän rakkaan kanuunansa taas kuntoon.
Mutta se ilo ei kauvan kestänyt. Tykkien lavetit ammuttiin taas pirstoiksi. Ei voitu urhoollista joukkoa pakottaa enään etemmäksi, käskettiin siis peräytymään.
— Kiirehtikää, toverit, kehoitti Honoré. Otetaan tämä mukaan, etteivät he sitä saa.
Sitä hän yksinomaan ajatteli. Hän tahtoi pelastaa kanuunansa, kuten muut pelastavat lippunsa. Hän ei ollut lopettanut vielä puhettaan ennenkun kuula kaatoi hänet, temmaten irti oikean käsivarren ja lävistäen rinnan. Hän kaatui kanuunansa päälle, jäi siihen pitkälleen kuin sankarivuoteelle, pää pystyssä, kauniit vihasta hehkuvat kasvot vihollisiin päin kääntyneinä. Rikkiammutusta takistaan putosi kirje, jota hän kuollessaan hellästi puristi ja josta hurmeiset veripisarat vieläkin vuotivat.
Ainoa elossa oleva luutnantti komensi nyt: