— Hevoset valjaisiin!
Ruutivaunu oli räjähtänyt ilmaan, jonka vuoksi täytyi valjastaa hevoset toisien kärryjen eteen että olisi saatu pelastetuksi kanuuna, jonka hevoset olivat kaatuneet. Ja viimeisen kerran eturatsastajien tehtyä puolikäännös, kun neljä jälellä olevaa kanuunaa oli uudestaan kiinnitetty, hevoset nelistivät pois eivätkä seisahtuneet ennenkuin tuhannen metrin vaiheilla, Garennen metsän suussa.
Maurice oli nähnyt kaiken tämän, oli ollut todistajana Honorén kuolemaan. Pelosta vavisten sopersi hän:
— Oi poika parka! poika parka!
Tämä suru lisäsi vain viiltävää, polttavaa tunnetta, joka häntä vaivasi. Hurja eläimellisyytensä joutui raivoon; oi, hän ei jaksa kauemmin kestää, on jo kuolla nälkään! Hänen silmiään huikasi, hän ei muistanut enään vaaraa, joka ahdisti tovereita ja häntä siitä alkain kun patterin täytyi vetäytyä takaisin. Nyt voivat viholliset minä hetkenä tahansa anastaa kummun.
— Kuule — sanoi hän Jeanille — minun täytyy syödä… Samahan se on minulle, vaikka tulenkin ammutuksi, — mutta syödä tahdon ensin, sitte tappakoot.
Hän avasi säkkinsä, otti leivän vapisevin käsin ja alkoi sitä ahneesti syödä. Kuulat suhisivat, kranaatit räjähtivät jonkun metrin päässä; mutta hän ei siitä välittänyt; tahtoi vaan saada nälkänsä sammutetuksi.
— Tahdothan sinäkin palasen.
Jean katseli häntä suurin silmin; hänkin oli aivan näännyksissä.
— Kyllä, anna minulle jotain, en jaksa muuten.