— Mutta minkätähden jäit tänne seisomaan?
He eivät kuitenkaan kumpikaan lähteneet pois, käänsivät vaan päänsä pois, etteivät näkisi mitä lääkäri teki, seisoivat siinä vavisten ja syleillen toisiaan, vaikka eivät muuten olleet toisilleen niin rakkaita.
Se oli varmaan juuri tällä hetkellä kun kanuunanpauke oli kovin. Kello oli kolme ja Delaherche selitti pettyneenä ja toivottomana, ettei hän ymmärtänyt mitään. Pauke kiihtyi — siitä ei ollut epäilystäkään. Minkätähden? Mitä sitte tapahtui? Oli kuin helvetin portit olisivat olleet seppo selällään — maa tärisi, ilma oli liekkinä. Sedanin ympärillä olevat kahdeksansataa saksalaista kanuunaa ampuivat varmaankin yht'aikaa, pauke kuului yli metsien ja peltojen. Jos tätä tulisadetta kestäisi vielä pari tuntia, oli kaupungin perikato varma, sillä kranaatteja alkoi pudota talojen katoille; kuului yhä uusia räjähdyksiä. Eräs kranaatti sytytti talot Voyardkadun varrella; toinen muserti kappaleen tehtaan korkeasta savutorvesta, josta vyöryi kivimuraa aina vajaan asti.
Bouroche kohotti päätään:
— Onko heidän aikomuksensa tappaa sairaamme? — — — Tämä on sietämätöntä!
Tällä aikaa eräs sairaanhoitaja oli ottanut kiinni kapteenin jalasta; reippaasti teki Bouroche leikkauksen vähän alapuolella polvea, pari tuumaa alempana sitä paikkaa, missä hänen tuli sahata luu poikki; — samalla veitsellään irroitti hän nahan kuten irroitetaan kuori appelsiinista. Mutta kun hänen oli leikattava lihaksia, lähestyi eräs sairaanhoitaja ja kuiskasi hänen korvaansa:
— Numero 2 on valmiina.
Kauhean melun tähden ei lääkäri voinut kuulla, jonka vuoksi sanoi:
— Herran nimessä, puhukaa kovemmin! Korvani ovat haljeta heidän kirotuista laukauksistaan.
— Numero 2 on valmiina.