Sairaanhoitaja vei juuri kapteenin jalan pensasaitauksen taa, missä ruumisläjä yhäti kasvoi.
— No niin! kaikki on tehty, sanoi lääkäri Beaudoinin herättyä; nyt on pahin ohitse.
Mutta kapteeni oli hyvin heikko. Hän koetti kohottaa päätään, mutta laski sen alas, änkytti surullisella äänellä:
— Kiitos tohtori! Jumalan kiitos, että kaikki on ohitse!
Kun hän nostettiin paarille poisvietäväksi, pani kauhea räjähdys koko tehtaan tärisemään: kranaatti oli räjähtänyt leikkaushuoneen takana pienessä pihassa, missä oli kaivo. Akkunaruutuja putosi helisten maahan, sillä aikaa kun sakea savu tunkeutui huoneesen, jossa sairaat makasivat oljilla; nämä alkoivat hädissään huutaa ja koettivat paeta. Delaherche kiiruhti ulos hurjistuneena; hän tahtoi nähdä kuinka suuri vahinko oli. Hävitettäisiinkö, poltettaisiinko hänen talonsa?
— Jumalan nimessä, älkää töllistelkö, huusi Bouroche kauhusta jähmettyneille sairaanhoitajille. Peskää joutuun pöytä. Ei ole yhtään aikaa hukata. Tuokaa numero 3 tänne!
Pöytä pestiin, taas kaadettiin ämpärillinen veristä vettä kukkasaralle; asterisarka oli nyt verisenä liejuna, kukat ja lehdet olivat veren peitossa.
Levätäkseen vähän alkoi ylilääkäri hakea kuulaa, joka, muserrettuaan ensin numero 3:n alaleuan, oli tunkeutunut kielen kantaan. Siitä vuoti paljo verta, joten sormensa tulivat aivan punasiksi ja tahmeiksi.
Kuivaushuoneessa olivat sairaanhoitajat asettaneet kapteeni Beaudoinin eräälle patjalle. Gilberte ja rouva Delaherche olivat seuranneet sinne. Delaherchekin, huolimatta säikähdyksestään, tuli sisään sairasta katsomaan.
— Levätkää nyt hetkinen, me laitamme sillä aikaa huoneen teille valmiiksi; me otamme teidät meidän luo.