Kun hevonen oli ollut hetken liikkumatonna, piti miesten leikata siitä hyvä pala itselleen, mutta se ei ollutkaan helppo tehtävä. Loubet, joka ymmärsi vähän kutakin ammattia, selitti hyvin tarkasti mistä parhaan paistilihan saa, vaan hän oli kehno teurastaja ja käytettävänä oli vain se pieni kynäveitsi, joten hän lopuksi joutui ihan hämmennyksiin suurta lämmintä lihakasaa viileksiessään. Lapoulle rupesi auttamaan ja ratkoi mahan auki. Ja he raatelivat kuin nälkäiset sudet siinä siivossa, veren ja sisälmysten keskellä, mistään huolimatta, kunhan saivat.
— Mitä kohtaa tämä nyt on, en minä ainakaan pysty sanomaan, huusi Loubet viimeinkin käsissä suuri lihakappale. Mutta on tätä nyt siksi, että pojilta nälkä lähtee!
Jean ja Maurice kääntyivät inholla hänestä; mutta nälkä oli heilläkin ja he riensivät toisten jälessä pois teurastetun hevosen likeltä. Chouteau oli löytänyt kolme punajuurikasta pellolta, ne vietiin muassa. Loubet nakkasi lihan Lapoullelle, Pache raahasi kattilata ja koko seurue juoksi niinkuin vihollinen olisi ollut kintuilla.
Äkkiä pysähtyi Loubet ja muut hänen taakseen.
— Mutta missä tämä keitetään, hä?
Jean esitteli yhtä loukkoa kivimurroksissa, jotka olivat ainoastaan parin sadan metrin päässä; sieltä ei valkea näkynyt minnekkään. Mutta perille tultua ilmestyi monta puutetta. Puita oli ensinnäkin saatava ja onneksi löytyikin vanhat kärrynlavat, jotka Lapoulle potkasi kappaleiksi raudoitetulla korollaan. Mutta mistäs vettä? Aurinko oli paistanut koko päivän ja kuivannut sadevesilätäköt. Glairetornin luona oli tosin kaivo, mutta se oli liian kaukana ja siellä sai aina tuntimääriä odottaa ennenkuin pääsi likellekään ja sitten oli vielä onnessa jos sai tungoksessa pisarankaan astiassa pysymään. Pienet kaivot niillä tienoin olivat myös kuivaneet kahtena viimeisenä päivänä, niistä ei saanut kuin likaista pohjakuraa. Ainoa vesipaikka oli Maas, ja sinne ei ollut matkaakaan kuin pari askelta lähitse kulkevasta tiestä.
— Minä noudan virrasta, esitteli Jean. Mutta toiset nousivat vastaan.
— Ei, ei ollenkaan! Sama jos joisimme myrkkyä; virtahan on ruumiita täynnä!
Vuolas virta kuljettikin yhtä mittaa muassaan ihmisten ja hevosten ruumiita, jotka turvonneina ja jo viheriän karvaisina kelluivat pinnalla eli pysähtyivät ruohikkoon rannalla levittäen myrkyllistä löyhkää ympärille. Ja melkein joka mies, joka oli uskaltanut juoda virrasta, oli tullut heti kipeäksi vatsastaan ja sydänalastaan.
Mutta mikäpä auttoi! Ja Maurice selitti, ettei huonoinkaan vesi enää keitettynä ole vaarallista.