— No niinpä minä lähden Lapoullen kanssa noutamaan!
Oli jo ihka pimeä ennenkuin kattila saatiin tulelle. Loubet oli kuorinut punajuurikkaat ja sipultanut pataan, tuumaten että siitä tulee oikein herkkuliemi heille. Ja joka mies koki pitää tulta vireillä, kouhottelivat lakkaamatta ja mättivät laudan kappaleita. Heidän pitkät varjonsa hyppivät ja tanssivat omituisesti luolan himmeillä seinillä.
Mutta he eivät malttaneet kypsyttää keittoaan, vaan nostivat padan tulelta ja repivät kuuman lihan vapisevilla sormillaan kappaleiksi ja jakoivat keskenään, ja joivat liemen. Se inhotti heitä, vaikka olikin niin nälkä ettei nähneet enää. Suolaton keitto, raaka, limaskainen hevosen liha ja imelältä maistuvat juurikkaat panivat pian joka miehen ylenantamaan. Pache oli ensimmäinen, sitten taukosivat Loubet ja Chouteau syömästä haukkuen minkä ennättivät hevoskonia, josta heillä oli ollut niin paljon vaivaa eikä hyvää muuta kuin, että nyt saivat kärsiä. Lapoulle oli ainoa, joka nautti ruuastaan, mutta palattuaan yöllä leirille, poppelien luo, kääntyi Lapoulle niin huonoksi, että oli henki mennä.
Rannalle mennessä veti Maurice Jeanin syrjäpolulle, hän ei tullut enää aikaan toisten kanssa, hän inhosi heitä, ja ehdotteli että viettäisivät sen yön pienessä lehdossa, jossa hän oli ensimmäisen vankeusyönsä maannut. Se tuuma oli mainio, Jean oli oikein tyytyväinen päästyään pitkälleen kuivalle sammaliselle rinteelle tuuhean lepän suojaan. Aurinko oli jo ollut pari tuntia ylhäällä, kun he paljon virkeämpinä levollisesta unestaan heräsivät..
Nyt oli torstai-päivä. Mutta he eivät tietäneet oikein enää miten elivätkään, olivatpahan vain mielissään että ilma näytti pysyvän poutaisena. Houkuttelemalla sai Jean Mauricen kanssaan rannalle katsomaan, eikö heidän rykmenttinsä jo ala lähteä. Joka päivä lähetettiin nyt Igesiltä vankijoukkoja, 10-12,000 miestä kerrallaan, saksalaisiin linnoituksiin. Edellisenä päivänä he olivat nähneet preussiläisen vartijajoukon edellä ranskalaisia upseeria ja kenraaleja matkalla Pont-à-Moussoniin ja sieltä edelleen rautateitse Saksanmaalle. Kaikki lähtivät mielellään "nälkäleiristä". Jospa heidänkin vuoronsa pian tulisi! Vaan 106:s oli vielä samalla paikalla kanavan varrella, kurjuus ja puute ehkä vain entistäkin suurempi, lähdöstä ei tietoakaan.
Jean arveli, että sinä päivänä ehkä tulee jotain syömistä, sillä baijerilaiset sotamiehet kanavan toisella puolella olivat ruvenneet pitämään kauppaa vankien kanssa. Rahat viskattiin nenäliinassa yli ja se lähetettiin taas samaa tietä takasin sisällä leipäpala eli tupakkaa, joka tuskin oli ehtinyt kuivaakaan vielä. Ne, joilla ei ollut rahoja, heittivät baijerilaisille valkosia hansikkaitaan ja ne näyttivät olevan hyvin haluttua tavaraa. Kaksi tuntia oli lakkaamata lennellyt kääryjä ja hopearahoja kanavan yli. Ja Maurice lähetti heti rannalle tultuaan viiden frangin rahan kaulaliinassaan baijerilaiselle sotamiehelle, mutta liekö mies ollut huolimaton tahi ilkeäsisuinen, leipä, jonka hän lähetti Mauricelle, putosikin veteen. Saksalaiset remahtivat leveään nauruun. Kahdesti sattui Mauricelle sama onnettomuus, baijerilainen otti rahat, mutta leipä joutui virran saaliiksi. Silloin tulivat upseeritkin paikalle tiedustelemaan, mikä ilo siellä oli, ja kielsivät väkeään tekemästä mitään kauppoja sotavankien kanssa. Jeanilla oli täysi työ hillitsemään Mauricea, joka nyrkit suorana haukkui saksalaisia varkaiksi ja roistoiksi ja tahtoi pois kymmentä frangiaan.
Ihanasta auringon paisteesta huolimata oli se päivä kauhea. Kahdesti kuului petollinen soitto, kahdesti riensi Jean makasiinille, josta ruokavaroja sanottiin jaettavan, mutta siellä ei ollut nytkään muuta kuin tungosta. Preussiläiset, jotka kaikessa muussa noudattivat niin erinomaista järjestystä, kohtelivat voitettua armeijaa hävyttömän huonosti. Kenraalien Douayn ja Lebrunin huomautettua hankittiin muutamia lampaita ja pari kuormaa leipää, mutta niitä jakaessa ei noudatettu mitään järjestystä, tuskin ehtivät kuormat sillan yli kun lihat ja leivät jo olivat kadonneet. Sadan metrin päässä olevat väet eivät nähneet niistä vilaustakaan. Senpätähden hoksasikin Jean asettautua aivan sillan viereen kaapatakseen heti osansa.
Kello oli jo silloin neljä; he eivät olleet vielä maistaneet suupalaakaan koko kauniina sunnuntaipäivänä, kun ilokseen yhtäkkiä huomasivat väkijoukossa Delaherchen kori ja leipä kummassakin kainalossa. Muutamat Sedanin kauppiaat olivat suurella vaivalla hankkineet itselleen pääsyluvan Igesille ja Maurice oli jo mielessään ihmetellyt, ettei Henriette lähettänyt mitään tietoa itsestään. Ja nytkin kävi niin että kun he olivat pujottautuneet Delaherchen luo ei hänellä enää ollut kuin toinen leivistä jälellä, toinen oli, hän ei tietänyt itsekään miten, viety häneltä.
— Voi, hyvänen aika, teitä ihmisparkoja! huudahti tehtailija heidät nähtyään, hämmästyneenä ja melkein hämillään, sillä niin huonoksi hän ei ollut kuitenkaan heidän tilaansa ajatellut.
Jean tarttui hänen viimeseen leipäänsä lupaa kysymättä ja istui heti tien viereen Mauricen kanssa sitä syömään. Tehtailija seisoi vieressä kertoen Sedanin uutisia. Hänen vaimonsa voi hyvin, Jumalan kiitos! Mutta överstin tila huolestutti heitä kaikkia, hän oli niin alakuloinen, niin synkkä, että he eivät ymmärtäneet mitä tehdä. Vanha rouva istui hänen luonaan aamusta iltaan.