— Entä sisareni? kysyi Maurice.
— Niin, sisarenne! Se on totta. Hän tuli minun kanssani, hänhän se kantoi leivät. Mutta hänen täytyi jäädä kanavan tuolle puolen. Vahti ei laskenut. Preussiläisethän ovat ankarasti kieltäneet laskemasta naisia niemelle.
Hän kertoi sitten Henriettestä, ja miten hän kaikella tavalla, vaikka turhaan, oli koettanut päästä veljensä luo ja auttaa häntä. Sattumalta oli hän Sedanissa tavannut Günther serkkunsa, preussiläisen kaartin kapteenin. Jäykkänä ja ynseänä oli hän mennyt Henrietten sivu eikä ollut häntä tuntevinaan. Henriettekin oli inhoten kääntänyt päänsä pois, hänestä oli tuntunut kuin olisi hän miehensä murhaajan nähnyt. Mutta tietämättä itsekkään minkätähden, oli hän yhtäkkiä kääntynyt, puhutellut Güntheria ja kertonut hänelle Weissin kuoleman ja kaikki, ankarasti soimaten. Hän oli vain kohauttanut olkapäitään, kun kuuli sukulaisensa kamalasta kuolemasta — sellaista on sota — olisihan hän saattanut itsekkin saada surmansa — kukapa sitä voi auttaa. Sotilaan kasvoissa ei niin hermo värähtänyt. Kun Henriette sitten puhui vankina olevasta veljestään ja pyytämällä pyysi päästä hänen luoksensa, niin hän jyrkästi kieltäytyi auttamasta. Käsky oli peruuttamaton, "saksalaisten tahto" oli hänelle uskonkappale. Hänestä erotessaan huomasi Henriette, että Günther luuli tulleensa Ranskaan tuomariksi, niin suvaitsemattomaksi ja kopeaksi kuin konsanaan sen kansan verivihollinen, jota hän jaloillaan tallaa.
— No niin, sanoi Delaherche viimein, olkoonpa sekin miten tahansa, te olette nyt kuitenkin saaneet vähän ruokaa. Ikävintä on vain se, ettei minua, pahoin pelkään, lasketa tänne toista kertaa.
Hän tiedusteli, eikö heille olisi mitään asiaa toimitettavana ja otti mielellään perille viedäkseen muutamia lyijykynällä kirjoitettuja kirjeitä, joita toiset sotamiehet hänelle antoivat, sillä monasti oli nähty baijerilaisten ilkkuen sytyttävän piippujaan kirjeillä, joita olivat ottaneet huoltaakseen.
Maurice ja Jean seurasivat häntä sillalle. Delaherche huudahti: tuolla on Henriette … ettekö näe, hän liehuttaa nenäliinaa!
Vahtisotilasten takaa erotti todellakin toisten joukosta pienen mustapukuisen olennon, joka liehutti jotain valkoista auringonpaisteessa. Kumppanukset punastuivat, kyyneleitä kohosi silmiin ja he vastasivat, vimmatusti käsiään heiluttaen.
Seuraava päivä — perjantai — oli Mauricen vaikein. Rauhallinen oli yö ollut metsikössä, ja päivällä he olivat taas saaneet syödäkseen, sillä Jean oli löytänyt Villetten linnasta vanhan ämmän, joka möi leipää kymmenestä frangista naulan. Mutta sinä päivänä he näkivät niin hirveän tapauksen, että se kauvan sen jälkeen heitä vaivasi.
Päivää ennen oli Chouteau huomannut, että Pache ei valittanut, vaan oli niin välinpitämättömän ja tyytyväisen näköinen kuin olisi saanut kylläksensä syödä. Heti iski hänelle päähän, että kyllä sillä mokomalla varmaan on piilopaikka jossakin, koska hän aamusellakin hiipi täältä ja oli vähilleen tunnin poissa ja palasi naurussa suin, juuri kuin olisi makupalan nielaissut. Hän oli varmaan saanut ruokavaroja tavalla millä tahansa. Chouteau kiihotti Loubetia ja Lapoullea, varsinkin jälkimmäistä. Sellainen kirottu ruoja, joka pistää poskeensa itse eikä anna mitään nälkäisille tovereilleen!
— Tiedättekös, tänä iltana me otamme selon asiasta — me hiivimme hänen jälkeensä. Hän ei — piru vie — syökään yksinään kaikkea, silloin kuin tässä toiset nälkään nääntyvät.