Muutamassa minuutissa oli Jean myönyt koko varastonsa. Naureskellen tunkeilivat sotamiehet hänen ympärillään, olipahan siinä muuan, joka ei nylkenyt lähimmäistään! Huokea hinta houkutteli sinne preussiläisiäkin ja heillekkin hänen täytyi myödä. Hän oli vihdoinkin päässyt vartijoista ja möi viimeiset sikarinsa lihavalle partasuiselle kersantille, joka ei osannut ranskaa sanaakaan.
— Elä hitossa kule niin kiireesti, kuiskasi Jean Mauricelle. Ottavat vielä kiinni meidät!
Mutta he eivät voineet kulkea hitaasti… Ihan väkisellä heidän täytyi pysähtyä tienristeykseen, jossa ihmisryhmiä seisoi kapakan edustalla. Kyläläiset puhelivat aivan levollisesti saksalaisten sotamiesten kanssa, jotka olivat tarkasti kuuntelevinaan ja sanoivat toivovansa sadetta yöksi.
Yhtäkkiä he huomasivat lihavan herran heitä tarkastavan — joka jäsen vapisi — mutta kun tuntematon ystävällisesti myhäili, rohkaistuivat he hiljaa kysäsemään: onkohan Belgiaan vievällä tiellä vartijoita?
— Vartijoita siellä on; vaan menkää ensin tuon metsän läpi ja kääntykää sitten vasemmalle kenttäin poikki.
Metsässä jylhäin puitten keskellä, äänettömässä hiljaisuudessa he vasta käsittivät vapautensa ja syvän mielenliikutuksen valtaamina he syleilivät toisiaan. Maurice nyyhkytti hermostuneesti, ja kirkkaat kyynelkarpalot vierivät pitkin Jeanin poskia. Ohi oli kiihottava jännitys, he olivat ylen onnellisia ajatellessaan, että kohtalo vihdoinkin heitä armahtaisi. He syleilivät toisiansa innokkaasti, niin innokkaasti, että siinä täydellisesti ilmeni se veljesrakkaus, jonka yhteiset kärsimykset olivat herättäneet; — ja heidän suudelmansa oli suloisin ja sitovin maailmassa, suloisempi kuin kenenkään naisen, se oli ikuisen ystävyyden pysyvin merkki, selvin todistus, että kuuluivat yhteen.
— Ystävä kulta, sanoi Jean ja äänensä vapisi, hyvä on, että olemme täällä, vaan emme ole perillä vielä. Meidän pitää saada selvä, missä olemme.
Maurice ei ollenkaan rajamaita tuntenut, vaan oli kuitenkin varma, että ei muuta kuin mennä suoraan eteenpäin.
Varovasti he hiipivät metsänrinteeseen. Siellä he muistivat lihavan herran neuvon ja kääntyivät vasemmalle mennäksensä sänkipellon yli. Mutta kun he tulivat tielle, jonka molemmilla puolilla kasvoi poppelimetsää, huomasivat he preussiläisen vartijaston. Vartijan painetti välkkyi ja muutamat sotilaat, jotka istuivat maassa, lopettelivat syöntiään ja puhelivat. Kauhistuksissaan he kääntyivät metsään. Olivatkohan ne nähneet heidät? He olivat kuulevinaan ääniä ja askeleita, melkein kokonaisen tunnin he harhailivat risukossa ja tulivat aina samaan paikkaan, eivät tienneet enää ilmansuuntiakaan; välistä juoksivat kuin haavoitetut eläimet, välistä seisoivat ihan kivettyneinä ja tuskan hiki valui ruumista pitkin — tammen olivat luulleet preussiläiseksi. Viimein he joutuivat samalle tielle, ainoastaan kymmenen askelen päähän preussiläisestä vartijasta, aivan lähelle sotamiehiä, jotka ratki rauhassa lämmitteleytyivät nuotiolla.
— Kova onni kuitenkin! murahti Maurice. Metsä on lumottu.