Silvine ei sanonut; toiste hän kyllä kertoisi, jos sikseen sattuu.
Suuri luoja! Eihän hänellä enää ole mitään iloa maailmassa!
Silvine oli juuri lähtemäisillään Kaarlon kanssa, kun ulkoa kuului ääniä ja askeleita. Jean hämmästyi ja kuunteli.
— Mitä se? Se ei ole Fouchard, en kuullut kärrin rätinää.
Huoneestaan käsin oli Jean oppinut seuraamaan talon toimia; hän tunsi pienimmänkin liikkeen. Hän kuunteli ja virkkoi yhtäkkiä: ne ovat Dieuletmetsän miehiä, jotka tulevat ruokavaroja hakemaan.
— Sitten menen paikalla antamaan heille, sanoi Silvine ja meni, jättäen hänet pimeään.
He koputtivat keittiön ovelle. Prosper oli yksin eikä siis mielellään olisi avannut. Kun isäntä ei ollut kotona, pelotti häntä — vielä siinä hänen vastattavakseen joutuisi kaikki, kukapa ne tuntemattomat takaa. Onneksi Fouchardin kärrin jyrinä jo kuului ja ukko itse sai vastuuttaa vieraat.
— Vai niin. Tekö kolme siellä olette. Mitäpä teillä kärrissä on?
Sambuc, laiha roikale, sininen liiankin väljä pusero päällä, ei kuunnellut vanhusta toisella korvallaankaan, vaan oli ihan vimmoissaan, kun Prosper, hänen "siveä herra veljensä", joksi hän häntä nimitti, nyt vasta "hyväntahtoisesti" avasi oven.
— Kuuletko, sinä junkkari! Olemmeko me kerjäläisiä, koska meitä tuollaisessa säässä seisotat ulkona?
Prosper kohautti olkapäitään aivan tyynesti, ei sanonut halaistua sanaa ja vei hevosen talliin.