Fouchard kurkisti heidän kärriinsä: ahah, teillä on siinä kaksi itsekuollutta lammasta. Onpa hyvä, että kylmää, muuten ne eivät — piru vie — kovin hyvälle lemahtele.
Cabasse ja Ducat, Sambucin molemmat apulaiset, jotka häntä kaikilla retkillä seurasivat, panivat vastaan.
— Nehän ovat vain kolmen päivän vanhoja! ehätti toinen, vilkkaasti kuin ainakin provencelainen. Raffinin talossa ne ovat kuolleet, siellä, jossa kaikki eläimet sairastavat.
— Procumbit humi bos, lausui juhlallisesti toinen, entinen asianajaja, joka mielellään pisti latinaa.
Fouchard punalteli päätään ja väitti tavaraa vähän liian pilautuneeksi.
Viimein hän meni keittiöön, jonne miehet seurasivat.
— No, olkoon menneeksi, tyytykööt siihen, mitä saavat … onneksi ei Raucourtissa ollut lihaa ainoaksikaan kyrsäseksi. Ja nälkä paras ruuan särvin.
Oikeastaan hän olikin mielissään ja huusi Silvinelle, joka tuli panemasta Kaarloa maata: tuoppas lasia, niin juodaan tässä Bismarckin onnettomuudeksi!
Fouchard oli varsin ystävällinen Dieuletmetsän miehille, jotka jo kolme kuukautta olivat maanteillä ammattiaan harjoittaneet; hämärissä he lymypaikoistaan pujahtivat, surmasivat ja ryöstivät preussiläisiä, mitkä käsiinsä saivat taikka veroittivat talonpoikia, kun milloin ei preussiläisiä ollut saatavana. Ne olivat koko seudun kauhuna, varsinkin sentähden kun saksalaiset virastot asukkaille kostivat jokaisen vahtisotilaan kuoleman ja vartijaston ryöstämisen; preussiläiset, näet syyttivät asukkaita noitten konnain suosimisesta, sakottivat heitä, vangitsivat kylänvanhimmat, polttivat talot. Kyllä hehkui kyläläisten mieli antaa ilmi Sambuc joukkoineen, vaan eivät uskaltaneet, sillä mistäpä sen tiesi minkä tien polvessa sitä hengestään pääsisi, jollei yritys onnistuisi.
Fouchard oli mainion keinon keksinyt, hän kävi heidän kanssansa kauppaa. He kuleksivat ristiin rastiin koko ympäristön ja keräsivät hänelle ojista ja navetoista itsestään kuolleita eläimiä. Puolentoista peninkulman alalla ei kuollut ainoatakaan päätä, jota he eivät yön aikana olisi hänelle tuoneet. Ja hän maksoi heille ruokavaroissa, varsinkin leipänä, jota Silvine ihan sitä varten leipoi. Ei hän heistä välittänyt, mutta itsekseen hän sentään heitä ihaili: ne olivat rohkeita nuo miehet, eivät pelänneet jumalaa, eivät paholaista. Ja vaikka hän preussiläisistä suuresti hyötyi, iloitsi hän joka kerran kun kuuli, että taaskin oli muutaman töppöset olleet taivasta kohti.
— Maljanne! hän sanoi ja he kilistivät lasiaan.