Sitten hän käsiselällään pyyhkäsi suutaan, virkkoi: kuulkaahan! Niistä kahdesta ulaanista, jotka Villecourtin luona päätönnä löydettiin, on ollut aika metakka. Tiedättehän, että Villecourt eilisestä asti palaa? Se on rangaistukseksi, he sanovat, sillä kylässä olette saaneet olla katon alla. Mutta olkaapas nyt varovaisia elkääkä heti tulko tänne. Tuomme leivät sinne…
Sambuc kohotteli olkapäitään ja nauraa hohotti kohti kurkkua.
— Tottakai — ottakootpas hiiren hännästä kiinni, preussiläiset!…
Mutta yhtäkkiä hän kiivastuneena täräytti nyrkillä pöytään että lasit helisivät.
— Ulaanit! Se oli hiivatin hyvä saalis! Mutta — piru vie — kymmentä vertaa enemmän sormeni päitä syyhyttää, kun muistan tuon kirotun koiran — vakoilijan, joka tässä teillä palveli…
— Goliathinko? kysyi Fouchard.
Silvine, joka jo istui työ kädessä, säpsähti, neula putosi kädestä, hän oli kalman kalpea ja kuunteli.
— Goliath juuri — roisto! Kyllä se heittiö tuntee Dieuletmetsän kuin viisi sormea ja saattaa meidät kohta kauniisti kiikkiin. Tänään oli hän Croix de Maltessa kehastellut hankkivansa meidät käpälälautaan kahdeksassa päivässä. Se hirtehinen se näytti baijerilaisille tien ennen Beaumontin tappelun alkua; ettekö usko?
— Se on niin totta kuin minä tässä! toisti Cabasse.
— Per amica silentia lunae, lisäsi Ducat, jonka latina aina toisinaan nyrjähti.