Goliath oli oikein uomi karkeassa sinisessä nutussaan ja samanvärisessä hatussaan. Hän puhui ranskaa ihan sujuvasti, hitaasti, pitkäveteisesti kuin seudun rahvas ylimalkaan.
— Niin, minähän tässä olen. Tottahan tulin tervehtimään teitä,
Fouchard, kun kerran näillä main oleksin.
Ukko oli varuillaan. Mitä ihmettä hän siellä teki? Näinköhän tietäisi Dieuletmetsän miesten illallisen käynnin? Tottapa vielä selviää. Mutta koska toinen oli kohtelias, niin oli parasta mitata samalla mitalla.
— No, koskapa sinä olit kiltti ja pistäysit minua katsomaan, niin juodaanpa lasillinen vanhain aikain muistoksi.
Itse hän haki pullon ja kaksi lasia. Sydäntä ihan vihloi, kun hän ajatteli viinin paljoutta, joka tuhlautui, vaan minkäs sille mahtaa — täytyy tarjota, jos mieli kestitä vieraita. Ja samat kilistämiset, aivan samat menot muutenkin kuin illalla.
— Maljanne, Fouchard!
— Maljasi, poikani!
Goliath oli kuin kotonaan. Hän tarkasteli ja katseli taloa ikäänkuin entisiä muistoja uudistaakseen. Hän ei kuitenkaan virkkanut mitään entisistä, ei nykyisistä. Puhuttiin pakkasesta ja miten paljon se työtä haittasi — oli toki satanut lunta, ei ollut enää hyönteisistä ristiä. Sivumennen hän pahoitteli, kun muualla Rémillyssä oli häntä pelätty, halveksittu. Hyvä jumala — jokainenhan valvoo isänmaansa parasta niin hyvin kuin voi. Mutta nämä ranskalaiset olivat toisinaan niin kummallisia.
Fouchard tarkasteli silmäkulmainsa alta Goliathia, joka rauhallisena ja tyytyväisenä siinä jutteli — ja siihen päätökseen ukko tuli, ettei tuo hyväntahtoinen sielu pahaa aikonut.
— Vai yksin te nyt olette kotona, Fouchard?