— Tämäkös on pienokainen? hän kysyi mielistellen.
— Tämä, oli Silvinen lyhyt, kuiva vastaus.
Taas äänettömyyttä. Pari kuukautta ennen pojan syntymistä oli hän lähtenyt; hän tiesi hyvin hyvästi olevansa isä, mutta lastansa hän näki ensi kerran. Nyt hän mukamas selvittäisi — olihan hän kunnon mies ja täysi oikeus hänellä oli toimia niinkuin oli tehnyt.
— Kyllähän minä käsitän, että sinä olet vihainen minulle, Silvine. Mutta se ei ole oikeutettua… Kun minä läksin — ja saatoin sulle siten suuren surun, ei se ollut oma syyni; tiedäthän, etten saa toimiani itse määrätä. Esimiehiä täytyy totella. Vaikka he olisivat käskeneet minun taivaltaa sata peninkulmaa, olisi minun täytynyt totella heitä… Kovasti se minuun koski, kun en saanut sinulta jäähyväisiä ottaa … vaan minkä sille tein. En tiennyt varmasti, tokko palajaisin, mutta sitä kuitenkin toivoin … ja tässä nyt olen.
Silvine oli kääntänyt päänsä pois ja katseli ikkunasta; hän tarkasteli kinoksia ja näytti päättäneen, ettei kuuntelisi Goliathin puheita. Hänen välinpitämättömyytensä ja kylmyytensä saattoivat preussiläisen hämilleen.
Goliath keskeytti selityksensä: olethan sinä … somistunut entisestäsi.
Silvine oli todellakin kaunis siinä seisoessaan: suuret, kirkkaat silmät, kaunis, musta takka, joka kehyksenä hänen päätään ympäröi.
— Kas niin, oleppas nyt kiltti. Tiedäthän sinä, etten sulle pahaa suo. Jollen sinua rakastaisi, en olisi jalallani tähän taloon astunut. Ja kun nyt olen täällä ja kaikki on hyvästi, niin ollaan taas ystävät kuten ennen muinoin … vai mitä?
Silvine peräytyi pari askelta ja katsoi häntä vakavasti silmiin.
— Ei ikinä.