— Miksikä ei? Sinä olet vaimoni — ja lapsi — hän on meidän.
Silvine katsoi häneen suoraan, ja päätöksessään järkähtämättömänä sanoi hitaasti: parasta on, että välimme selviytyy. Te tunsitte Honorén?… Minä rakastin häntä, en ole koskaan ketään toista rakastanut. Hän on kuollut. Te surmasitte hänet… Sedanissa… En koskaan tule teidän omaksenne — en koskaan … en, en ikinä.
Hän nosti kätensä kuin vannoakseen ja hän oli puhunut niin vihaisella äänellä, että Goliath ihan tyrmistyi eikä uskaltanut enää sinutella häntä.
— Sen tiedän, sanoi Goliath, että Honoré on kaatunut. Hän oli kelpo poika… Mutta — herra jumala — eihän se ole minun syyni, että hän on kuollut; sellaista on sota… Ja siksipä juuri — kun hän on poissa — ei ole mitään estettä … ja muistakaa, Silvine … en ole väkisin — te suostuitte itse…
Hän ei lopettanut lausetta, kun näki Silvinen, jonka kasvoissa kuvautui syvin itsensä halveksiminen ja epätoivo. Hän peitti käsillään silmänsä ja huudahti: niin, niin … voi hyvä jumala!… Sepä se minut hulluksi tekee. Miksi suostuin, kun rakastin toista! En muista mitään, olin niin suruissani, ihan menehtymäisilläni, kun Honoré lähti ja ehkäpä sen tautta, kun te aina puhuitte hänestä … luulin teidänkin hänestä pitävän… Voi hyvä jumala, miten monta unetonta yötä olen sitä ajatellessani viettänyt ja kuumia kyyneleitä virtanaan vuodattanut! On hirmuista, kun on tehnyt sellaista, jonka tahtoi tekemättömäksi eikä jälestäpäin tiedä, miksi niin menetteli. Hän antoi anteeksi, hän sanoi, että joll'eivät nuo kirotut preussiläiset häntä surmaa, menemme sodan loputtua naimisiin. Ja te luulette, että minä olisin teidän mielitiettynne! En, vaikka pääni pölkylle pantakoon, en sittenkään … en, en ikinä!
Goliath synkistyi! Ennen oli Silvine ollut niin myöntyvä ja nyt — nyt hän järkähtämättä pysyi päätöksessään. Niin hyväluontoinen kuin Goliath olikin, oli hän päättänyt saada Silvinen omakseen. Hän oli nyt yksin, hän ei voimaansa käyttänyt, — sillä hän oli luonnostaan varovainen ja kavala. Roteva mies — ei kuitenkaan käyttänyt ruumiin voimaa. Hän keksi toisen keinon.
— No, — koska ette minusta välitä, otan pojan.
— Pojan…?
Kaarlo, jonka Silvine oli aivan unohtanut, riippui vielä hänen hameessaan itku kurkussa. Goliath nousi ja läheni lasta.
— Olethan sinä minun poikani vai mitenkä? Pikkunen preussiläinen? —
Lähdeppäs minun kanssani?