Silvine kietoi kätensä lapsen ympärille ja likisti häntä vasten rintaansa.
— Lapseni — preussiläinen! Ei; hän on ranskalainen, hän on Ranskassa syntynyt!
— Ranskalainen! — Katsokaapas häntä ja minua! Olemmehan toistemme näköiset kuin kaksi vesipisaraa. Luuletteko häntä itsenne näköiseksi?
Silvine tarkasti tuota vantteraa miestä kuin näkisi hänet ensi kerran — tukka ja parta vaalea ja kähärä — punaposkinen — silmät siniset ja kiiltävät kuin lasi.
Totta se oli, totta. Pienokaisella oli samallainen keltainen tukka, samallaiset pyöreät posket, samallaiset siniset silmät — saksalaisten tunnusmerkki. Hän tiesi hyvin, että oli mustine hiuksineen aivan toisen näköinen.
— Minä olen hänen äitinsä ja hän on minun! sanoi Silvine kiihoittuneena. Ranskalainen hän on eikä koskaan opi sanaakaan kirottua saksaanne … niin, ranskalainen hän on ja kerran vielä hän surmaa teidät kaikki — kostaa teille niiden kuoleman, jotka meiltä olette riistäneet!
Pikku Kaarlo puristi häntä kaulasta ja parkui: äiti, äiti! Minua pelottaa.
Goliath ei nähtävästi tahtonut nyt mitään ikävyyksiä — hän poistui lapsen luota ja sanoi päättävästi Silvinelle: paina mieleesi, Silvine, mitä nyt sanon… Minä tiedän kaikki mitä täällä eilen tapahtui. Dieuletmetsän sala-ampujat käyvät teillä kuin kotonaan — Samhuc tämän talon rengin veli — roisto, — saa leipää teiltä. Tiedänpä senkin, että Prosper-renki — on afrikkalainen jääkäri, karkulainen — ja on meidän omaisuuttamme. — On täällä toinenkin sotilas — sairas, jota salaatte — ja jonka minä yhdellä ainoalla sanalla voisin lähettää Saksan linnoihin… Minulla on tarkat tiedot — Silvine…
Kauhistuneena Silvine kuunteli. Pienokainen hänen kaulassaan yhä vaikeroi: äiti, äiti, voivoi! — vie minut pois — minua niin pelottaa!
— Olkoon menneeksi! jatkoi Goliath, minä en ole ilkeä enkä tahdo kiusata — sen sinä tiedät — mutta ole varma, että vangitutan vanhan Fouchardin ja kaikki muut, jollet ensi maanantaina päästä minua huoneeseesi. Ja pojan minä lähetän kotiin äitini luokse, joka siitä tulee hyvilleen. Koska rikoit välimme, — niin hän on minun. Ymmärrätkös? Kun ei täällä sitten ole ketään häntä puolustamassa, niin ei muuta kuin tulen ja otan hänet. Minä kukko linnassa — teen, mitä tahdon!… No, mitäs arvelet?