Silvine ei äännähtänyt. Hän puristi poikaa yhä lujemmin itseään vasten, ikäänkuin olisi pelännyt menettävänsä hänet jo paikalla. Ja silmistä loisti leppymätön viha.
— No niin. Annan sulle kolme päivää miettimisajaksi… Jätä huoneesi ikkuna auki — se, joka on hedelmätarhaan päin… Jos se on kiinni seitsemän aikaan maanantai-iltana, annan seuraavana aamuna vangita kaikki talossa olevat miehet ja otan pojan… Hyvästi siksi, Silvine!
Tyynenä hän lähti pois. Mutta Silvine seisoi samassa paikassa kuin kivettynyt ja hirmuisia ajatuksia pyöri hänen päässään — hän luuli järkensä menettävänsä. Ja koko päivän myrsky raivosi hänen sielussaan.
Pois hän aikoi ensin lähteä poikineen — pois avaraan maailmaan … minne tie vie; — mutta minnekkä hän yön tullen joutuisi, millä elättäisi itsensä ja lapsensa. Ja preussiläisethän kiertelivät kaikkialla, ne ottaisivat hänet kiinni ja toisivat kenties takaisin.
Sitten hän arveli puhua Jeanille, kertoa Prosperille ja Fouchardille, mutta eperöi eikä uskaltanut. Näinköhän he eivät uhraisi häntä oman päänsä päästimeksi? Ei; ei kellekkään hän virkkaisi mitään — yksin hän selvittäytyisi vaarasta, koska itse oli siihen antautunut itsepäisesti kieltäytyen.
Mutta mitä hän keksisi? Miten ehkäisisi onnettomuuden? Hänen omatuntonsa ei sallinut, että hänen tauttaan niin monta ihmistä joutui perikatoon — ei ainakaan Jean, joka oli niin hyvä Kaarlolle.
Aika kului — seuraava päivä läheni loppuaan eikä hän keinoa keksinyt. Työnsä hän toimitti, siisti keittiön, hoiti lehmät, laittoi ruuan ja hiljaisuudessa varttui viha Goliathiin ja levisi kuin myrkky joka hermoon. Goliath oli katkeroittanut hänen elämänsä, syössyt hänet häpeään. Jollei tuota inhottavaa viettelijää olisi ollut, odottaisi hän Honoréta — Honoré eläisi … ja he olisivat onnelliset.
Millä äänellä Goliath oli ilmoittanut, että Silvine oli hänen vallassaan! Mutta sehän olikin totta; ei ollut enää lainvalvojia, ei tuomaria, johon olisi vedonnut — vahvimmalla oli oikeus puolellaan.
Voi, hyvä jumala! — jospa hän olisi vahvin — jospa panisi preussiläisen kiinni, silloin kuin hän vain tulisi — kiinni hänet, joka toisia uhkasi!
Lapsi oli ainoa koko maailmassa, josta hän enää välitti; — hänen lapsensa se oli — isällä ei ollut mitään tekemistä nyt enemmän kuin ennenkään. Hän ei ollut sen miehen vaimo — viha hänessä kiehui ja katkeruus häntä ajatellessaan. Mieluimmin hän surmaisi ensin lapsensa ja sitten itsensä kuin antaisi pojan hänelle.