Totta hän tarkoitti sanoessaan hänelle, että pienokainen on ranskalainen, jota kasvatetaan vihaamaan isänsä kansaa — eikä hän muuta toivonutkaan kuin pojan varttumista ja kuvitteli jo mielessään, miten Kaarlo suureksi tultuaan pyssy kädessä hyökkää maansa verivihollisia vastaan. Yksi ranskalainen lisäksi — ranskalainen, joka tuottaa preussiläisille tuhoa ja turmiota!
Yksi ainoa päivä oli enää jälellä. Hänen täytyi päättää… Jo ensi silmänräpäyksessä oli hirmuinen ajatus välähtänyt hänen sekavissa aivoissaan: hän puhuu Dieuletmetsän miehille — ilmoittaa Sambucille, milloin saa käsiinsä preussiläisen.
Mutta se oli vain pikainen välähdys; se oli liian raakaa, hirmuista — hän ihan sysäsi sen ajatuksistaan. Olihan Goliath kuitenkin hänen lapsensa isä! Hän ei voinut jättää häntä murhaajille.
Mutta mikäli maanantai läheni, sikäli tunkihe mieleen sama ajatus — se kiusasi ja ahdisti — ei antanut hetken rauhaa — se kävisi niin helposti ja pian… Kun Goliath olisi poissa, eivät Jean, Prosper ja Fouchard vanhus tarvitse mitään pelätä ja Kaarlon hän saisi omanaan pitää — kukaan ei lasta häneltä riistäisi.
Olipa hänellä vielä toinenkin syy, vaikkei hän itsekkään siitä ollut selvillä — se tuli hänen sisimmästä sydämmestään: hän tahtoi hävittää kaikki, joka muistutti häntä lapsensa isästä? kun hänet saa poistetuksi, on samalla hänen oma erehdyksensä unohdettu — hän saa yksin pitää lapsensa. Koko sen päivän hän hautoi samaa ajatusta, hän ei päässyt siitä enää irti — ei voinut päättääkkään; — ihan tahtomattaan ja tietämättään hän mietti järjestään hankkeensa pienimmätkin tapahtumat.
Ajatus oli jo liian valtava — hän ei sitä enää punninnut — ja kun hän toimeen ryhtyi, liikkui hän kuin unissaan, totteli vastustamattomasti toista, vierasta tahtoa.
Sunnuntaina oli Fouchard ilmoittanut sala-ampujille lähettävänsä leipäsäkit Boisvillen kivilouhokseen, yksinäiseen paikkaan kahden kilometrin päähän kylästä; ja kun Prosperilla oli muutakin tehtävää, lähetti hän Silvinen niitä viemään.
Eikö sallimus sitä määrännyt? Sinä hän ainakin sen piti. Hän puhutteli miehiä; — pyysi heitä seuraavana iltana tulemaan Rémillyyn, — tyynesti ja levollisena hän asiansa Sambucille esitti. Päivällä hänestä sitten taas sallimus oli murhan puolella. Fouchardia oli haettu Raucourtiin eikä hän sanonut joutuvansa sieltä ennen kahdeksaa — elkäät odottako päivälliselle. Sitten oli muuan sairaanhoitaja sairastunut ja hänen sijaansa kutsuttiin Henriette, jonka vuoro olisi ollut vasta tiistaina.
Jean ei koskaan lähtenyt huoneestaan, vaikka mitä olisi kuullut. Oli siis vain jälellä Prosper, joka saattaisi asiaan sekautua, eikä hän suvainnut, että sillä tavalla monta ihmistä liittoutuu yhtä vastaan. Mutta kun hän näki veljensä tulevan apulaisineen, poistui hän, sillä hän ei kärsinyt silmissään noita inhottavia olentoja; hän meni maata, veti peiton kasvoilleen ja jouduttautui nukkumaan, ettei mitään kuulisi eikä näkisi..
Kello oli kolmea neljännestä vailla seitsemän, eikä Kaarloa mitenkään yrittänyt saada nukkumaan. Tavallisesti hän jo heti syötyään tuuskahti pöytää vasten.