Sambucilla oli sananvuoro: entä sinä, Cabasse — mitä sinulla on syytettyä vastaan tai hänen puolustuksekseen?
— Minusta, virkkoi provencelainen, tässä pidetään liian pitkiä puheita, kun on tuon konnan tilin selvitys kysymyksessä. Olen kokenut yhtä ja toista maailmassa, vaan en pidä siitä, että oikeudesta tehdään pilaa, siitä seuraa onnettomuus. Minä äänestän kuolemaa!
Juhlallisena nousi Sambuc seisalleen.
— Onko se teidän kummankin mielipide? Siis kuolema?
— Kuolema, kuolema!
He siirtivät tuolit pois, ja Sambuc meni Goliathin luokse.
— Tuomio on julistettu, sinun pitää kuolla.
Korkealle leimahti kynttiläin liekki ja valaisi Goliathin tuskan vääntämiä kasvoja. Hän olisi huutanut: armoa! Hän koetti kaikin voimin pusertaa kieleltään sanat, jotka olivat ihan tukeuttaa hänet, mutta kaikista ponnistuksista oli vain seurauksena, että suusta pursuava vaahto kasteli läpimäräksi suun edessä olevan sinisen nenäliinan. Inhakkaa oli nähdä, miten mies virui pöydällä liikkumatonna kuin ruumis, kuolemaan tuomittuna eikä saanut suustaan sanaakaan puolustukseksi tai selvitykseksi.
Cabasse kohotti revolverin.
— Ammunko? kysyi hän.