Mutta vasta Metzin antautumisen jälkeen oli Delaherche kiitollisuuden velassa vieraalleen. Ukkosena iski tieto kaupunkilaisiin, se vei kerralla heidän viimeisen toivonsa. Ja seuraavalla viikolla samosi taas mahdottomia sotilasjoukkoja kaupungin läpi, suuri ihmistulva virtasi Metzistä: ensin prinssi Fredrik Kaarlen armeija kulki Loiren rannoille, sitten kenraali Manteuffelin marssi Amiensiin ja Roueniin päin sekä lisäksi muita, joitten oli määrä mennä Pariisin piirittäjiä auttamaan.
Monena päivänä olivat huoneet täpösen täynnä. Leipuri- ja lihapuodit tyhjentyivät putipuhtaaksi, ei jäänyt niin leivänmurua tai luunsirua. Kadut lemahtelivat ulolle, aivan kuin suuria eläinlaumoja olisi kuleteltu.
Maquakadun tehdas vain säilyi ihmislaumoilta, sillä ystävällinen käsi sitä suojeli; ainoastaan muutamia siistiä korkea-arvoisia päälliköitä siellä asui.
Delaherche ei sen erän perästä kohdellut herra von Gartlaubenia niin kylmästi kuin ennen. Toiset perheet pysyivät aivan erillään, eivät laisinkaan seurustelleet luonaan asuvain vihollisten kanssa. Mutta Delaherchestä, joka kaipasi seuraelämää, joka tahtoi olla iloinen ja vilkas ja halusi nauttia elämästä, tuli ajan pitkään kovin tukalaksi tuollainen jöröttäminen. Hän ei ollenkaan viihtynyt suuressa, kiusallisen hiljaisessa ja ikävässä talossaan, jossa jokainen eli omassa nurkassaan ja oli niin kylmän ja ynseän näköinen.
Aluksi hän muutamana päivänä pysäytti herra von Gartlaubenin portaissa ja kiitti häntä kaikesta avuliaisuudesta. Vähitellen he puhelivat sanan tai pari aina tavatessaan ja muutamana iltana preussiläinen kapteeni puhalteli savuja tehtailijan työhuoneessa, uunissa paloi tuli, huone oli niin kodikas, ja kaikessa rauhassa he siellä juttelivat viimeisistä uutisista. Kahden ensimmäisen viikon kuluessa ei Gilberte näyttäytynyt ollenkaan. Kapteeni ei ollut hänestä tietävinään, mutta joka kerran kun kuului liikettä viereisestä huoneesta, käänsi hän päätään sinnepäin.
Hän koetti nähtävästi saada isäntäväkensä unohtamaan, että hän oli voittajan puolta, hän ei ollut pikkumainen ja teki usein pilaa veroista, joista vain aihetta siihen sai. Niinpä hän muutamana päivänä nauroi makeasti, kun sai tietää, että oli vaadittu ruumisarkkua ja siteitä.
Kivihiiliä, öljyä, maitoa, sokeria, voita, leipää, lihaa, puhumattakaan vaatteista, tulisijoista, lampuista, — sanalla sanoen he olivat vailla kaikkea, mitä syötäväksi tai muuten joka päivä tarvitaan — silloin hän vain kohautti olkapäitään: hyvä jumala, minkä sille voi! Tietysti kaikki tuollainen oli ihan sietämätöntä, hän kyllä myönsi, että saksalaiset vaativat liikoja, mutta — sellaista on sota, ja pitäähän sitä vihollisenkin maassa elää.
Delaherche, jota nuo lakkaamattomat kiskomiset suututtivat, ei ollenkaan salannut ajatuksiaan; joka ilta hän niitä tyyten tarkasteli niinkuin ne olisivat olleet keittiölaskuja. Ainoa, josta he kinastelivat, oli samanen miljoona, jota preussiläinen maaherra von Rethel vaati Ardennesin piirikunnalta muka korvaukseksi Ranskan sotalaivain tekemistä vahingoista ja hyvitykseksi Ranskassa asuvain saksalaisten karkoittamisesta. 42,000 frangia tuli siitä Sedanin osalle.
Delaherche koetti kaikella tavalla todistaa, että se oli suurinta vääryyttä: Sedan oli katsottava poikkeukseksi, se oli jo kärsinyt yltäkyllin, tämä viimeinen oli ihan pois suunnilta!
Paraimpina ystävinä he kuitenkin erosivat. Delaherche oli mielissään, kun oli oikein saanut ladella, ja kapteeni tyytyväinen, että oli osannut käyttäytyä kuin ihkapariisilainen.