Muutamana iltana Gilberte iloisena ja vilkkaana pistäysi huoneeseen aivan kuin sattumalta. Hän pysähtyi ja oli hämmästyvinään. Herra von Gartlauben nousi paikalla, kumarsi kohteliaasti ja, hienotunteisesti kyllä, heti väistyi. Mutta seuraavana iltana istui Gilberte työhuoneessa kapteenin tullessa ja jäi sinne.
Iloisia ja hupaisia iltoja he siitä lähtien kolmisin viettivät työhuoneessa, ei salissa — erotus oli hienon hieno. Tuota tuonnempana sai saksalainen, joka oli harras soiton ja laulun ystävä, Gilberten soittamaan. Rouva meni yksin saliin ja jätti oven auki.
Talvi oli ankara, Ardennien tammihalot palaa leimusivat uunissa; kymmenen aikana juotiin teetä ja puheltiin kuin vanhat tutut. Ja herra von Gartlauben oli silmiä korvia myöten rakastunut tuohon iloiseen nuoreen rouvaan, joka keimaili nyt samoin kuin ennen Charvillessä, silloin kun kapteeni Beaudoin ystävineen siellä oli.
Herra von Gartlauben oli erikoisen huolekas puvussaan ja erityisen kohtelias, pieninkin suosionosote oli hänestä mieleen ja hän koetteli kaikin tavoin, ettei häntä pidettäisi raakalaisena, sivistymätönnä sotilaana, joka naisten seurassa ei ymmärrä käyttäytyä.
Kahtia oli elämä jakautunut tuossa suuressa, pimeässä talossa Maquakadun varrella. Ruoka-aikoina Edmond istua näpötti kainona ja vastaili ykskantaan Delaherchen loppumattomiin kysymyksiin ja punastui, kun Gilberte häneltä jotain pyysi, iltaisin kuunteli herra von Gartlauben autuaallisena ja hymyhuulin Mozartin sonaattia, jota nuori rouva salissa soitti; mutta viereisessä huoneessa, jossa översti de Vineuil ja vanha rouva aikansa viettivät, oli niin hiljaista, niin äänetöntä, ikkunat olivat peitetyt, kaihtimet eivät koskaan päästäneet päivää huoneeseen, — lampun himmeässä valossa se oli hautakammion tapainen.
Joulukuu lumineen peitti kaupungin valkoiseen vaippaan; mieltä masentavat uutisetkin olivat vähän kuin jäätyneet. Sitten kun kenraali Ducrot oli kärsinyt tappion Champignyssä ja Orléans menetetty, oli jälellä vain yksi ainoa synkkä toivo: jospa talvi tulisi kostajaksi, jospa lumihiutaleita tupruamalla tupruaisi, ja routa halkaisisi maan ja se nielisi Saksan ja sen sotajoukot!
Mutta rouva Delaherche oli saanut toisenkin surun syyn. Muutamana yönä, kun hänen poikansa oli asioittensa tautta Belgiassa, oli hän Gilberten huoneen ohi kulkiessaan kuullut sieltä hiljaista kuisketta, naurua ja suuteloita. Kauhistuksissaan ja mieli kuohuksissa hän riensi makuuhuoneeseensa. Ei ollut epäilemistä — se ei ollut kukaan muu kuin preussiläinen! Hän oli jo huomannut sen heidän silmäyksistään. Sellainen käytös — sellainen häväistys hänet kerrassaan musersi. Hyvä jumala! Miksikä olikaan hänen poikansa vasten äitin tahtoa tuonut tuon nautinnonhimoisen naisen heidän rauhalliseen kotiinsa! Kerran oli hän jo antanut anteeksi eikä ollut antanut ilmi — kun kapteeni Beaudoin oli kuollut — ja nyt oli sama edessä, vielä kahta kauheampi — maansa vihollisen kanssa! Mitä tehdä? Sellaista hävyttömyyttä hän ei salli talossaan. Siinä oli uusi kivi sydämmelle, hän oli menehtyä. Ja kun hän palasi huoneeseen alakuloisena ja kyynelsilmin ja tuntikausia istui äänetönnä, katseli häntä översti tutkivasti ja luulotteli, että Ranska taaskin oli kärsinyt tappion.
Sillä kannalla olivat asiat, kun Henriette muutamana aamuna tuli Sedaniin, pyytämään että Delaherche jollakin tavalla puhuisi hänen enonsa puolesta. Hän oli nähnyt ihmisten omituisesti hymyilevän ja kuullut heidän puhuvan, miten rajattomasti Gilberte voi vaikuttaa herra von Gartlaubeniin. Siksipä hän hieman hämmästyi, kun ensiksi tapasi eteisessä vanhan rouvan, joka oli menossa överstin luo. Henriette ilmoitti hänelle asiansa.
— Voi, hyvä rouva, te olisitte niin hyvä, niin hyvä, jos puhuisitte enoni puolesta! Enorukan kohtalo on kauhea — hänet aiotaan lähettää Saksaan.
Vanha rouva, joka kuitenkin paljon piti Henriettestä, viittasi kärsimättömästi.