Miehet nauroivat.
Mutta nyt oli lähdettävä, kapteeni Beaudoin lähestyi närkästyneen näkösenä, vaan luutnantti Rochas oli katselevinaan muuanne — hän tahtoi antaa anteeksi miesten janon. Ja sitten lähdettiin astumaan viertotietä, joka pitkänä valkosena juovana kulki laajan tasangon poikki ja jonka molemmin puolin kasvoi rivi puita. Lakeudella näkyi heinäsuovia ja haasioita ja pyöriviä tuulimyllyjä. Pohjosempana osottivat sähkölennätinpylväät toisia teitä, joilla liikkui tummia sotajoukkoryhmiä, muutamat marssivat suoraan peltojen yli ja yksi ratsuväkiprikaatti ravasi vasemmalla kirkkaassa päiväpaisteessa. Autio näköpiiri sai eloa ja vilkkautta näistä ihmisvirroista, jotka vyöryivät joka tietä pitkin kuin lukematon joukko muurahaisia jättiläiskeon ympärillä.
Yhdeksän vaiheilla kääntyi 106:s Châlonin tieltä vasemmalle Suippeen vievälle, joka myös oli leveä ja aivan mutkaton. Väestö marssi kahdessa rivissä molempaa reunaa ja upseerit keskellä tietä. Maurice teki sen huomion, että he olivat järjestään alakuloisen näköisiä, jotavastoin miehistö oli hyvällä tuulella ja meluavan iloisena siitä, että vihdoinkin olivat päässeet liikkeelle.
He olivat lähellä jonon etupäätä ja hän saattoi nähdä översti Vineuilin korkean jäykän vartalon keinuvan hevosen liikkeiden mukaan ja hän näytti huomattavan surulliselta.
Jälempänä tuli soittokunta ja kenttäravintola. Ja divisioonan perässä ambulanssi ja ääretön kuormasto: rehu- ja muonavaunuja, tavarakärryjä, yli puolen peninkulman pitkä jono, jonka saattoi nähdä koko pituudessaan kun tie joskus teki mutkan. Kuormaston jälkeen tulivat vihdoin elukat, lauma suuria härkiä paksun tomupilven sisässä, soppaliha, jota ajettiin eteenpäin piiskalla, ikäänkuin olisi joku sotaisa paimentolaiskansa ollut liikkeellä.
Lapoulle kohenteli vähä väliä taakkaansa, hän kun oli väkevin, niin täytyi kantaa keittoastioita y.m. Ja nyt oli hänet vielä päälliseksi pantu kantamaan lapiotakin selityksellä että sen kantaminen on kunniatoimi. Ja hän ei valittanut, nauroi vaan muiden muassa Loubetin laukulle. Loubetilla oli mainio laukku, se sisälsi paitsi määrätyitä ruokavaroja liinavaatteita, jalkineita, ompelutarpeita, harjoja, suklaata, veitsen, lusikan ja pienen maljan, ja sitäpaitsi siellä vielä oli patroonat, peite, teltta ja telttakapulat ja ne eivät painaneet juuri mitään, ei mitään, niin hyvästi hän taisi — oman puheensa mukaan — järjestää tavarat laukkuun.
— Perhanan rumia seutuja! huokasi Chouteau silloin tällöin katsellen ympärilleen ja heittäen halveksuvia silmäyksiä synkän autioille tasangoille, joilla on nimenä "syöpäläis Champagne".
Joka puolelle levisi laajoja aloja liituperäistä maata. Ei näkynyt ainoatakaan taloa, ei ainoatakaan ihmistä, harmaata yksitoikkoisuutta keskeyttivät ainoastaan suuret korppiparvet. Kaukana, vasemmalla, näkyi tumma kuusimetsä kuin kruunu aaltomaisten harjujen yläpuolella, jotka peittivät taivaanrannan; oikealla osotti puujono vesien juoksua. Ja kaukana, kukkuloiden takaa, kohosi paksu savupatsas, joka näytti ilkeältä ja pahaenteiseltä kuin murhapolton haiku.
— Mitähän savua tuo mahtaa olla? kyseltiin joka puolelta.
Ja selitys kulki miehestä mieheen kolonnan toisesta päästä toiseen. Se oli Châlonin leirin savua, se oli jo palanut kaksi päivää, keisarin käskystä, sanottiin, — etteivät sinne kootut rikkaudet joutuisi preussiläisten käsiin. Jälkijoukon ratsumiehet olivat saaneet tehtäväkseen sytyttää tuleen suuri parakki keltanen makasiini nimeltä, joka oli täynnä telttoja, tankoja, mattoja, ja uusi makasiini, sekin suunnattoman suuri rakennus, jossa oli löytynyt ruoka-astioita, jalkineita, peitteitä suuret kasat, ainakin 100,000 miehelle. Rehupielekset leimusivat kuin äärettömän suuret soihdut. Ja katsellessaan tulipatsaita, jotka kohosivat kaukaisten kukkuloiden takaa, ja mustia savupilviä, jotka levisivät kuin suruharso taivaalle, kävivät sotamiehet sanattomiksi ja marssivat äänetönnä laajalla surullisella tasangolla. Auringon alla ei kuulunut muuta kuin heidän säännöllinen astuntansa, kaikki päät kääntyivät ehdottomasti alati kasvaviin savupilviin päin, jotka seurasivat sotajoukkoa kuin aaveet vielä puolen peninkulman matkan.