Iloisuus palasi vasta ensimmäisessä levähdyspaikassa, jossa miehistö sai istahtaa repuilleen ja syödä pari korppua. Isoja neliskulmaisia korppuja käytettiin lihaliemen kanssa, mutta pienemmät, pyöreät, olivat miehistä oikein herkkua ja niillä oli ainoastaan se vika, että rupesivat kovin janottamaan. Pache lauloi pyynnöstä virren, johon toiset sitten kuorossa yhtyivät. Jean hymyili suopeasti ja Mauricekin tuli vähän keveämmälle mielelle kun näki toiset niin huolettomina ja ajatteli että koko päivän oli väestössä vallinnut erinomainen järjestys. Ja yhtä onnellisesti suoritettiin loppupuoli marssia, ainoastaan viimeinen peninkulma tuntui pitkänlaiselta. He olivat jättäneet oikealle pienen kyläkunnan, Prosnen, ja kääntyneet pois valtatieltä. Oli kuljettava viljelemätöntä hietakangasta, jonne oli sinne tänne istutettu havupuita, ja koko divisioona kahlasi nilkkaa myöten hiekassa näreikkömetsää ja sitä seurasi äärettömän pitkä kuormasto. Erämaa laajeni ja synkistyi, ei näkynyt muuta kuin laiha lammaslauma, jota vartioi musta paimenkoira.
Vihdoinkin pysähtyi 106:s Dontrienin luona. Se on pieni kylä Suippevirran varrella, jota sillä kohti reunustavat kauniit metsiköt. Vanha kirkko on keskellä hautausmaata, jossa kasvaa tavattoman suuri siimekäs kastanjapuu. Ja virran vasemmanpuoliselle viettävälle rannalle pystytti rykmentti telttansa. Upseerit sanoivat että kaikki neljä osastoa tulevat sinä iltana sytyttelemään tuliaan pitkin joen vartta, Auberivestä Heutrégivilleen, puolen kolmatta peninkulman matkalle, jossa on kolme kylää: Dontrien, Bethiniville ja Pont-Faverger.
Gaude antoi heti muonanjakomerkin ja Jean lähti juoksemaan. Hän oli aina valpas ja koetti pitää huolta miehistään. Lapoulle sai lähteä mukaan ja puolen tunnin kuluttua he palasivat kantaen suurta häränlihapalaa ja polttopuita. Rykmentin teurastaja oli jo ennättänyt lopettaa ja nylkeä ja palotella kolme härkää. Nyt lähetettiin Lapoulle leipää hakemaan. Sitä oli leivottu päivällisistä saakka kaikissa Dontrienin paistinuuneissa.
Ensimmäisenä marssipäivänä oli yllin kyllin joka laatua, paitsi viinaa ja tupakkaa, jota ei sitäpaitsi koskaan pitänytkään jakaa sotamiehille.
Kun Jean palasi pystyttivät Chouteau ja Pache juuri telttaa. Hän katseli heitä vähän aikaa, hänhän oli kokenut kuin vanha sotilas ainakin, ja hänen mielestään ei heidän työnsä ollut viiden pennin veroista.
— Tänä yönä tuo ehkä kestää kun on niin kaunis ilma, vaan jos vähänkään rupeaisi tuulemaan, niin me luistaisimme ykskaks virtaan. Ehkä minä neuvon, miten tuo on tehtävä.
Hän aikoi lähettää Mauricen noutamaan vettä heidän suurella kannullaan, vaan tämä istui maassa ja tarkasteli paljasta jalkaansa.
— No, mikä siihen on tullut?
— Kenkä on hangannut nahan toisesta kantapäästä, Minä ostin nämä Reimsistä, kun entiset olivat rikki ja nämä kävivät niin hyvästi jalkaan, vaan minun olisikin pitänyt ostaa toisellaiset.
Jean heittäytyi polvilleen ja otti käsiinsä Mauricen jalan, varovaisesti ja hellästi niinkuin olisi kosketellut lapsen jalkaa ja sanoi päätään puistellen: