— Tiedättekös, tämä näyttää ilkeältä… Kun sotamiehen jalat tulevat kipeäksi, ei hänestä ole enää mihinkään. Meidän kapteeni siellä Italiassa sanoi aina että pitää seista tanakasti jaloillaan jos aikoo voittoja voittaa.
Ja hän määräsi Pachen vettä tuomaan. Sillä välin oli Loubet laittanut valkean kuopuraan, jonka oli kaivanut maahan, ja asettanut suuren keittopadan tulelle. Kaikki miehet keräytyivät kuten tavallisesti ympärille katsomaan, miten liha pyöri kiehuvassa vedessä. He heittäytyivät pitkälleen nurmikkoon ja seurasivat huvitettuina Loubetin liikkeitä, joka heilui suuri kapusta kädessä. He olivat kuin lapsia eli villejä; heillä oli tärkeimpänä ajatuksena syöminen ja makaaminen, vaikka olivat matkalla tuntemattomuutta kohti, tietämättä, elivätkö enää huomenna.
Maurice kaivoi laukustaan Reimsissä ostetun sanomalehden ja Chouteau kysyi heti:
— Onko siinä mitään uutta preussiläisistä? Lukekaa se meille!
He olivat hyviä ystäviä ja varsin tyynimielisiä Jeanin kasvavan vallan alla. Maurice suostui kohteliaasti ja Pache, heidän ompelijattarensa, korjasi sillä aikaa hänen takkiaan ja Loubet puhdisti hänen kivääriään. Ensin hän luki Bazainen suuresta voitosta, preussiläinen armeijaosasto oli tykkönään hajoitettu Jaumontin kivilouhoksen luona, ja tämä keksitty juttu oli höystetty jännittävillä yksityisseikoilla: miehiä ja hevosia musertui kallioiden väliin, kauhea teurastus, ruumiit niin silvottuina, ettei tahtonut saattaa haudata. Sitten seurasi kyynärän pituisia kuvauksia vihollisen sotajoukon kehnoudesta ja surkeasta tilasta: sotamiehet nälkiintyneitä ja puolialastomia, niitä kuoli kuin kärpäsiä pitkin tien varsia inhottaviin tauteihin. Toisessa kirjoituksessa kerrottiin, että Preussin kuninkaalla oli vatsatauti ja että Bismarck oli taittanut jalkansa hypätessään erään ravintolan ikkunasta ulos, ettei joutuisi zouavien käsiin. Mainiota! Lapoulle nauroi suu korvia myöten, mutta Loubet ja ne toiset arvelivat hetkeäkään epäilemättä kertomuksen todenperäisyyttä, että he ehkä pian saavat nitistellä preussiläisiä hengiltä kuin varpusia viljapellolta sateen jälkeen. Ja Bismarckin kuperkeikka! Sen hassumpaa ei ole maailmassa kuultu! Niin, zouavit ja turkokset ovat yksiä peevelin poikia, — sitä he ovat aina sanoneet! Heistä kulki jos jonkinlaisia juttuja, saksalaiset pelkäsivät ja vapisivat vaikka he olivat sanovinaan, että sivistyneelle kansalle on häpeäksi pitää sellaisia villipetoja itseään puolustamassa. Vaikka heitä oli kaatunut paljon Fröschwillerissä, niin olivatpa sittenkin vielä voittamattomat!
Kello löi kuusi Dontrienin pienessä kirkontornissa ja samassa huusi
Loubet:
— No, aterialle kaikki miehet!
Juhlallisesti istui Jeanin osasto piiriin ruokien ympärille. Viimeisellä hetkellä oli Loubet käynyt hankkimassa likeisestä talosta maustinkasvia, porkkanoita ja ruoholyökkiä, ja kylläpä tuoksusi nyt keitto ja lipui alas sulavasti. Lusikat heiluivat kuppiloissa ja Jeanin, joka jakoi kullekin osansa, oli jaettava liha tarkasti, ettei toinen saanut enemmän kuin toinenkaan, sillä muuten olisi tänään varmaan syntynyt melua. He söivät keiton viimeseen tippaan ja olivat täysiä kuin pavut.
— No, nyt se on tehty, sanoi Chouteau lopetettuaan ja kellahti selälleen, tämä on suloisempaa kuin potku — en sano mille kohti!
Ja Maurice oli tyytyväinen niinkuin kaikki muutkin eikä enää muistanutkaan kipua jalassaan. Häntä ei vaivannut enää toverien raakuus, jokapäiväisen yhdyselämän samallaiset tarpeet olivat synnyttäneet yhtäläisyyttä ja veljellisyyttä heidän välilleen. Yönsä hän lepäsi rauhallisesti toisten kanssa teltassa, missä he kyyröttivät vieretysten, tyytyväisinä lämpimästä kylmän yön aikana. Sitäpaitse oli Loubet haetuttanut Lapoullella pari sylillistä heiniä, luvattomasta paikasta tosin, läheisestä ladosta, mutta hyvä niissä kuitenkin oli maata, pehmeä kuin höyhenissä.