Hymyilevä Suippe lipui hiljaa pajupehkojen välitse ja pitkin sen rantaa loisti kirkkaana elokuunyönä leiritulia kuin jono kiiluvia tähtiä.
Auringon noustessa keitettiin seuraavana aamuna, kahvipavut jauhettiin pyssynperällä keittokupissa, kaadettiin kiehuvaa vettä päälle ja selvitettiin kylmällä. Päivän tähti nousi kuninkaallisen loistavana purppuraisesta pilvimerestä, mutta ei edes Mauricekaan huomannut enää luonnon ihanuuksia! ainoastaan Jean, järkevä talonpoika, katseli levottomana punaista taivaanrantaa, joka ennusti sadetta. Ja lähtiessä hän torui aika lailla Loubetia ja Pachea, jotka olivat kumpikin saaneet kolme pitkää vasta leivottua leipää ja sitoneet ne reppujensa päälle. Vaan teltat olivat jo käärityt kokoon ja remmit kiinnitetyt ja he eivät ruvenneet enää purkamaan.
Juuri kun kello heläytteli kuutta kirkontornista lähtivät joukot taas uudistetuilla voimilla alottamaan päivän marssia, 106:s poikkesi melkein heti eräälle syrjäpolulle päästäkseen Reimsistä Vouzieriin vievälle valtamaantielle, astui tunnin ajan suoraan sänkipeltojen yli. Pohjosessa päin näkyi puiden välistä Bethiniville, jossa keisarin sanottiin viettäneen yönsä. Ja kun he pääsivät Vouzierin tielle oli samallaista alavaa maata edessä kuin eilenkin, Champagnen autiot seudut levisivät niin kauvas kuin silmä kantoi joka taholle. Vasemmalla juoksi Arne, surkea pieni puro ja oikealla näkyi muutama matala harjanne venyttävän yksitoikkoisia rajaviivojaan loppumattomiin. Tie kulki useiden maakylien ohi, joissa ovet ja ikkunat olivat sisästäpäin pönkitetyt, ja kymmenen aikaan levättiin Saint-Etiennessä ja siellä löysivät sotamiehet suureksi ilokseen vielä tupakkaakin.
Seitsemäs osasto oli jaettu useaan kolonnaan; 106:s rykmentti marssi yksin, sen jälessä oli ainoastaan yksi jääkäripataljoona ja reservitykistö, ja Maurice kääntyi useita kertoja katsomaan suurta kuormastoa, joka eilen oli heitä seurannut, mutta nyt oli härkälauma poissa. Kanuunat siellä vain vierivät tasaisella tiellä kuin tummat pitkäsääriset heinäsirkat.
Mutta Saint-Etiennen toisella puolella muuttui tie kurjan kurjaksi. Nousten ja laskien aaltomaisesti matalien mäkien yli kiemurteli se hedelmätöntä tasankoa, jossa siellä ja täällä ijankaikkisten havupuu-istutusten synkän tumma väri erosi valkosen harmaasta maasta. Hän ei ollut koskaan nähnyt niin kurjaa tietä, huonosti kivitetty, eilinen rankkasade oli sen pehmittänyt tykältään, ja jalat vajosivat saviliejuun, joka tarttui kenkiin kuin pihka. Ja jälleen alkoi sataa, suuria herneenkokoisia pisaroita. Tykistö ei tahtonut päästä minnekään, pyörät upposivat melkein akselia myöten syviin jälkiin.
Chouteau oli aivan hengästynyt. Hän kantoi komennon riisivarastoa ja kun luuli, ettei kukaan huomannut, viskasi hän pussin tien viereen. Mutta Loubet olikin nähnyt.
— Häpeä nyt! Mitä sinä luulet meidän syövän kun viskaat ruuan tielle, kuuletko?
— Roskaa! vastasi Chouteau, onhan niillä joka laatua. Antakoot meille jotain muuta, elköötkä panko tuollaisia kuormia kantamaan.
Ja nämä sanat tekivät sellaisen vaikutuksen Loubetiin, joka kantoi läskiä, että hän pudotti sen tielle.
Mauricen kantapäätä oli jälleen ruvennut polttamaan. Hän tuskin kärsi astua kipeälle jalalleen ja liikkasi niin pahasti, että Jeanin kävi sääliksi.