— No, nyt ovat asiat hyvästi, jatkoi Jean, meillä oli kaikki, mitä tarvittiin ja nyt ei meillä ole kuivaa leipäpalaakaan pureksia… Sanokaa, ettekö te ole aika porsaita!
Nyt puhallettiin kersanttia käskyä ottamaan ja vähän ajan perästä tuli surumielinen, hienopiirteinen Sapin ja ilmoitti, että oli mahdotonta nyt jakaa ruokavaroja, jonka tähden väkien täytyi tyytyä niihin ruokiin kuin itsekukin kantoivat. Kuormasto oli jäänyt huonon tien tähden jälelle. Ja härkälauma oli mennyt ihan väärälle suunnalle, kuljettajat olivat saaneet vastakkaisia käskyjä. Myöhemmin kerrottiin viidennen ja kahdennentoista osaston kulkeneen samana päivänä Retheliin päin, jossa pääkortteeri tulisi olemaan, ja sentähden olivat kaikki ruokavarat ja ihmiset virranneet sinne, kaikki halusivat nähdä keisarin, — ja sentähden oli joka paikassa, mihin seitsemäs osasto tuli typötyhjää: ei teuraseläintä, ei leipää, ei ihmisiä. Ja muun hyvän päälliseksi oli muonamestarin tavarat viety erehdyksestä Chêne-Papuleux'hön. Koko sodan ajan olivat nuo alituiset erhetykset ja väärinkäsitykset tuottaneet monta harmia muonaston hoitajille, joita miehistön kiukku ja syytökset aina kohtasivat ja jotka useimmiten eivät olleet muuta virhettä tehneet kuin sen, että tottelivat käskyä ja kiiruhtivat määräajalla määrättyyn paikkaan, jonne ei sotajoukkoa kuulunutkaan.
— Syyttäkää itseänne, sen laiskurit! huusi Jean vihoissaan. — Te ette totta totisesti ansaitse, että minä lähden etsimään kulkkuunne jotain syömistä! Vaan minä teenkin sen vain siksi, että pidän velvollisuutenani katsoa, ettette kuole nälkään!
Ja hän lähti etsimäretkelle, niinkuin jokaisen kelpo korpraalin tulee tehdä, ja otti Pachen mukaansa, sillä hän piti paljon tuosta hiljaisesta hyväluontoisesta miehestä.
Mutta sillä välin huomasi Loubet parin sadan askeleen päässä yksinäisen talon ja hänen ovelaan päähänsä pisti, että eiköhän siellä löydy jotain ottamista. Hän viittasi Chouteaun ja Lapoullen mukaansa ja pyysi Mauricen välistä vilkasemaan, ettei valkea sammu padan alta.
Maurice istui peitollaan kipeä jalka paljaana. Hän istui katsellen leiriä, jossa oli syntynyt liikettä ja melua kuultua, ettei tänään jaetakaan mitään muonavaroja. Ja hän tuli ajatelleeksi, että onni ja onnettomuus oli täällä heidänkin keskuudessaan jaettu hyvin eri tavalla, — toisilla oli yltä kyllin joka laatua ja toisilla ei ollut kuivaa leipääkään, aina sen mukaan, mimmoinen korpraali heillä oli. Hän näki sotamiehiä, joilla ei vielä ollut teltta pystyssä eikä valkeatakaan, toiset makasivat pitkällään heinikossa ja olivat surkean näköisiä, jota vastoin toiset istuivat aterioimassa — mitähän sitten lienevät syöneet, vaan hyvältä se näytti maistuvan. Sitten hän katseli mielihyvällä reservitykistön oivaa järjestystä. Se oli asetettu vähän ylemmä mäen rinteelle ja laskevan auringon viimeiset säteet hyväilivät kanuunaputkia, joita miehet jo parhaallaan puhdistivat tomusta ja liasta.
Samaan pieneen taloon, jonka Loubet oli kylän laidalla huomannut, oli heidän kenraalinsa Bourgain-Desfeuilles majoittunut jokseenkin mukavasti. Hän oli saanut pehmosen vuoteen ja istui juuri ruualla, munakakku ja paistettu kana edessä, ja oli mainiolla tuulella. Översti Vineuil oli sattunut tulemaan hänen luokseen virka-asioissa ja kenraali pyysi häntä pöytätoverikseen. Heitä palveli pitkä ja jäntevä, vaaleaverinen mies, joka oli otettu kolme päivää takaperin rengiksi taloon. Sanoi olevansa elsassilainen ja paenneensa kotoaan Fröschwillerin tappelun jälkeen. Kenraali jutteli yhtä mittaa välittämättä miehestä, joka tuli ja meni, lausui ajatuksensa sotajoukon marssista, tiedusteli teitä ja kyliä ja välimatkoja, eikä ensinkään ottanut huomioon, että poika ei ollut niiltä tienoin kotosin. Kenraalin tietämättömyys kiusasi överstiä. Hän oli suorittanut lomapalveluksensa Mezièressä, antoi tyydyttäviä vastauksia, joihin kenraali Bourgain-Desfeuilles huudahti:
— Se on sikamaista kaikki tyyni! Miten me voimme käydä sotaa alalla, jota emme tunne vähääkään!
Översti teki toivottoman liikkeen. Hän tiesi, että sodan alussa oli jaettu kaikille ranskalaisille upseereille tarkkoja karttoja Saksanmaasta, mutta vallan harvalla taisi olla karttaa omasta maasta. Hän oli joutua epätoivoon siitä, mitä oli viimeisenä kuukautena nähnyt. Hänellä ei ollut muuta tarjottavaa kuin urhoutensa, hän oli päällikkönä heikonpuoleinen eikä suinkaan mikään nero, jota miehet enemmän rakastivat kuin pelkäsivät.
— Ei nyt totta totisesti enää saa ruokarauhaa! huusi kenraali kiivaasti. Mitä ihmettä siellä ulkona melutaan? Mene sinä, elsassilainen, katsomaan, mitä se nyt on.