Mutta silloin tuli talon omistaja sisään kovasti suuttuneena, hosui käsillään ja hihkui, että ne ovat ryöstäneet hänet puhtaaksi, jääkärit ja zouaavit ovat vieneet kaikki, ryöväsivät ja varastivat kuin korpit. Hän oli ollut ensin niin tuhma, että möi heille munia, perunoita ja kaniinia, hän kun oli ainoa koko kylässä, jolla oli jotain. Eikä hän liioin nylkenyt, pisti rahat taskuun ja antoi annettavansa, mutta niitä tuli yhä uusia, veivät väkisin, tunkivat hänen päälleen, riistivät itselleen mitä saivat, juoksivat tiehensä — ja jättivät maksamatta. Kun talonpojat sodan aikana kätkivät omaisuutensa ja tavaransa eivätkä usein antaneet sotamiehille juomavettäkään, tekivät he sen pelosta, ettei heiltä vietäisi kaikkia ja ajettaisi pellolle omista huoneistaan.
— No no, jättäkää meidät nyt rauhaan, vastasi kenraali lyhyesti. Jos me olisimme niin ankaroita, täytyisi niitä veitikoita ampua tusina päivässä. Ja sehän on mahdotonta!
Hän lukitsi oven, ettei tarvitsisi puuttua asiaan, överstin selittäessä, että miehille ei voitu jakaa ruokavaroja ja he siis olivat nälistyneitä.
Mutta Loubet oli löytänyt talon perunapellon ja ryhtynyt Lapoullen kanssa aika vauhdilla kaivamaan molemmin käsin perunoita ja tukkineet taskunsa täyteen. Chouteau seisoi varpaillaan kurkottaen korkean lauta-aidan yli, siellä käyskenteli pienessä tarhassa hanhiparvi, puoli tusinaa komeita lihavia hanhia. Hän viittasi toisille ja vähän neuvoteltua houkuteltiin Lapoulle kiipeämään aidan yli. Taistelu oli ankara. Hanhi oli vähällä viedä häneltä nenän ja repi ja raapi vahvoilla jaloillaan hänen vatsaansa ja reisiä. Hänen täytyi musertaa sen pää nyrkillään ja lähti sitten juoksemaan koko hanhiparvi jälessä, ja ne rääkyivät ja tökkivät hänen housunlahkeitaan. —
Kun nämä kolme palasivat leiriin lintu ja perunat säkissä, tapasivat he Jeanin ja Pachen, joilla myöskin oli ollut hyvä onni, olivat saaneet ostaa eräältä vanhalta vaimolta neljä vastaleivottua leipää ja juuston.
— Vesi jo kiehuu ja nyt keitetään kahvia! sanoi korpraali. Tässä on juustoa ja leipää, oikeinpa meillä on juhla tänään!
Silloin hän huomasi hanhen jaloissaan eikä voinut olla nauramatta. Hän koetteli sitä tuntijan tarkkuudella ja puhkesi ihmettelyyn:
— No, mutta tämäpä vasta… Enpä ole nähnyt pitkään aikaan noin kaunista hanhea, kyllä se ainakin kaksikymmentä naulaa painaa.
— Tämä lintu tuli meitä vastaan tuolla talon luona, ja sillä näytti olevan hyvä halu lähteä meidän matkaan! selitti Loubet virnastellen.
Jean ei välittänyt sen enempää. Totta kaiketi miesten täytyi saada ruokaa. Ja, Herrajumala, kuka olisi hennonut kiiltää poikaparoilta tuon herkkupalan, eivät olleetkaan pitkään aikaan taitaneet saada hanhipaistia.