Päivän valjetessa heräsi Maurice ja koska heidän oli määrä lähteä vasta kahdeksan aikana, päätti hän nousta mäelle, missä reservitykistö oli, tervehtimään Honoré serkkuaan. Jalkakaan ei ollut enää niin kipeä, hän saattoi jo varata siihen. Täällä oli hänellä taas ihmettelemisen aihetta. Tykistö seisoi loistavassa järjestyksessä, kuusi patteriaa suorassa linjassa, sitten ruuti- ja rehukärryt, ahjot, ja vähän kauvempana hirnuivat hevoset nousevaan aurinkoon päin. Hän löysi helposti Honorén teltan, sillä teltat olivat asetetut riveihin joka kanuunan viereen, joten heti näki miten monta patteriaa siinä oli.
Kun Maurice tuli, olivat tykkimiehet parhaallaan kahvia juomassa ja kahden miehen, eturatsastaja Adolfin ja konstaapeli Ludvigin, välillä oli syntynyt riitaa. He olivat jo kolme vuotta palvelleet yhdessä ja tulleet jotenkin hyvin toimeen, ruoka-aikoina vain tahtoi sopu loppua. Ludvig oli hyväpäisempi ja sivistyneempi kuin Adolf ja otti kuitenkin totellakseen tätä, tapa kun oli semmonen, että se, joka ratsasti, komensi sitä, joka astui jalan. Ludvig teki kaikki liikatyöt, pystytti teltan, piti huolta ruuasta, mutta Adolf ei tehnyt muuta kuin hoiti molemmat hevosensa ja oli isäntänä talossa. Onnettomuudeksi oli laihalla mustaverisellä Ludvigilla kova ruokahalu ja suuttui silmittömäksi, kun hänen pitkä, vaaleatukkainen ja suuriviiksinen toverinsa aina ensimmäiseksi iski ruokiin kiinni. Kiivaasti väittelivät nytkin; Ludvig oli valmistanut kahvin ja Adolf kaatoi sisäänsä, niinkuin ei olisi aikonut jättää toverilleen tippaakaan. Toisten täytyi mennä väliin ja eroittaa riitatoverit.
Honoré meni aina heti herättyään tykkinsä luo ja kuivasi sen huolellisesti kasteesta, niinkuin se olisi ollut jalorotuinen eläin, joka saattoi vilustua. Hän seisoi nytkin ja katseli ihastunein silmin sen aamuvalossa kiiltäviä kupeita kun näki Mauricen tulevan mäkeä ylös.
— Kas, sinäkö! Minä tiesin, että sinun rykmenttisi on täällä lähellä ja aijoin tulla sinne, sain eilen kirjeen Rémillystä… Tule, niin mennään juomaan lasi valkoista viiniä!
Saadakseen olla kahdenkesken serkkunsa kanssa, vei Honoré hänet samaan pieneen taloon, josta sotamiehet olivat eilen ruokia ryöstäneet. Isäntä, joka oli hyvin ahnas rahalle, oli avannut pienen viinikellarin ja seisoi laudalla oven edessä laskien tynnyristä valkoista viiniä, jota möi kahdellakymmenellä centimillä lasin, — ja häntä auttoi uusi renkinsä, pitkä valkoverinen elsassilainen.
Honoré oli juuri kilistämässä Mauricen kanssa kun sattui katsahtamaan renkiin. Hän tuijotti häneen hetken tyrmistyneenä, ja päästi sitten kauhean kirouksen.
— Goliath!
Hän syöksi miehen luo aikoen kuristaa hänet, mutta isäntä, joka luuli eilisten rosvojen häntä taas hätyyttävän, veti elsassilaisen muassaan ovesta sisään ja pönkitti sen lujasti. Sotamiehet hyppäsivät hämmästyneinä kysymään melun syytä ja Honoré paukutti kuin vimmattu ovelle ja huusi:
— Avaa, avaa sen paksupää piru! Se on vakooja, minä sanon, että se mies on saksalainen vakooja.
Nyt uskoi Mauricekin, että serkku oli edellisellä kerralla nähnyt oikein. Hän tunsi rengin samaksi mieheksi, joka oli Mülhausenin luona päästetty irti kun ei löytynyt sitovia todistuksia, ja tämä mies oli Goliath, isä Fouchardin entinen renki. Kun isäntä viimeinkin rohkeni avata oven, etsittiin talon joka sopukka, vaan turhaan. Mies oli luultavasti karannut eräästä ikkunasta, joka oli selko selällään, ja vaikka häntä etsittiin joka taholta, ei näkynyt jälkeäkään elsassilaisesta, jonka kuullen kenraali Bourgain-Desfeuilles niin suoraan oli tunnustanut tietämättömyytensä.