Maurice vei puoleksi väkisin Honorén pois, sillä hän pelkäsi, että serkku epätoivoissaan kertoo miehistölle surullisen historiansa.
— Pirun piru … minä olisin kuristanut sen roiston! Sisuni on kiehunut eilisestä, kun sain sen kirjeen sieltä kotoa…
He olivat kävelleet talon taakse pientarelle, ja istuivat kivelle.
Honoré otti esille kirjeensä ja antoi Mauricelle.
Honoré Fouchardin ja Silvine Morangen rakkaudentarina oli tavallista laatua. Silvine oli kaunis mustasilmäinen tyttö, joka oli aivan pienenä kadottanut äitinsä, hairahtuneen naisen, joka työskenteli Rancoutrin tehtaassa. Ja tohtori Dalichamp, joka oli hyväsydäminen mies ja aina valmis auttamaan niitä onnettomia, joiden pariin hän virkatoimissaan joutui, otti tytön huostaansa ja toimitti hänet palvelukseen ukko Fouchardin taloon. Tosin oli ukko kauhean äreä ja toisinaan ilkeäkin, mutta siellä pidettiin tyttöä silmällä ja hänellä oli kaikki mitä tarvitsi, jos vain tahtoi tehdä työtä. Ja olihan ainakin suojattu niiltä kiusauksilta, jotka ympäröivät tehdastyttöjä. Talon poika rakastui tietysti lempeäsilmäiseen tyttöön ja tyttö häneen. Ja kun he täyttivät, toinen kaksikymmentä ja toinen kuusitoista ja Honoré pääsi vapaaksi arvannostossa, tahtoi hän naida tytön. Mutta ukko ei suostunutkaan, hän vimmastui ja vannoi ja noitui, ettei se saa tapahtua niin kauvan kun hänen päänsä on pystyssä, — sekä piti tytön vieläkin palveluksessaan siinä salaisessa toivossa, että poika viettelee hänet ja jättää naimispuuhat sikseen. Kaksi vuotta odottivat nuoret rakastaen toisiaan niinkuin ennenkin, mutta sitten ei poika enää jaksanut, hänen ja isän välillä tapahtui kiivas väittely, — ja poika lähti pois kotoaan, tarjoutui vapaaehtoiseksi ja lähetettiin Afrikkaan. Ukko piti yhä Silvinen luonaan, hän oli kaikinpuolin tyytyväinen häneen, ei vain tahtonut miniäkseen mokomaa kerjäläistä.
Ja silloin se kauhea tapahtui. Silvine oli luvannut odottaa Honoréta, oli vannonut uskollisesti odottavansa, ja antautui kuitenkin melkein heti Honorén lähdettyä Goliath Steinbergille, preussiläiselle, kuten häntä nimitettiin. Tämä hymyilevä, suuritekoinen, vaaleatukkainen ja punertavaihoinen mies oli palvellut ukko Fouchardia noin neljännesvuoden ja ollut Honorén toveri ja uskottu ystävä. Oliko se vanhan kavalan isännän juonia, oliko hän houkutellut preussiläisen viettelemään ystävänsä kihlatun, oliko Silvine suostunut heikkoudesta vai oliko hänet otettu puolittain väkivallalla kun hän oli surusta menehtymäisillään ja ikävöi armastansa? Hän ei käsittänyt itsekään, miten se oli tapahtunut, hän kulki kuin unessa, pahassa, ilkeässä unessa, ja tyytyi välttämättömyyteen, avioliittoon Goliathin kanssa. Tämä oli aina yhtä ystävällinen ja hymyilevä, vaan arveli, että on parasta lykätä vihkiäiset siksi kun lapsi on syntynyt. Ja vähää ennen lapsen syntymistä katosi mies eikä nähty enää Rémillyssä. Ihmiset tiesivät hänen ruvenneen rengiksi erääsen taloon Beaumontin puolessa. Siitä oli jo kolme vuotta ja nyt puhuttiin yleisesti, että pulska naurusuu Goliath oli yksi niistä preussiläisistä nuuskijoista, jotka olivat viime vuosina liikkuneet itäisissä maakunnissa.
Kun Honoré sai tietää, mitä kotona oli tapahtunut, sairastui hän ja makasi kolme kuukautta sairaalassa. Siellä luultiin, että hän ei sietänyt Afrikan polttavaa aurinkoa ja ehdoteltiin että hän palaisi kotimaahan, vaan hän kieltäytyi jyrkästi, hän ei tahtonut kotiin, hän ei sietänyt ajatustakaan, että näkisi Silvinen toisen miehen lapsi käsivarrella.
Honorén kädet vapisivat serkun kirjettä lukiessa, sehän oli Silvineltä, ensimmäinen, ainoa kirje Silvineltä itseltään. Mikä saattoi nyt, vuosien kuluttua, tuon nöyrän, hiljaisen naisen purkamaan sydäntänsä? Honoré ajatteli ja muisteli hänen suuria, mustia, lempeitä silmiään, joissa joskus ilmaantui omituinen lujamielisyys, vaikka tyttöparka oli elämän ikänsä orjuutta kokenut. Hän kirjoitti yksinkertaisesti, että tiesi Honorén olevan sodassa ja hän ei voinut antaa hänen kuolla siinä luulossa, että hänet oli unhotettu. Ei, hän rakasti häntä vieläkin, niinkuin oli joka päivä rakastanut, hän ei ollut koskaan ajatellut ketään muuta koko maailmassa ja tahtoi rakastaa kuolemaansa saakka. Ja tätä hän vakuutti neljällä sivulla, — samat sanat, samat käänteet uudistuivat moneen kertaan, — hän ei yrittänytkään puolustautumaan, ei koettanut mitenkään selittää tapahtunutta hairahdustaan. Ja lasta hän ei maininnut sanallakaan! kirje oli vain hyvästijättö, ääretöntä rakkautta uhkuva hyvästi.
Mauricen silmät vettyivät, ennen muinoin oli serkku usein kertonut hänelle huoliaan. Hän katsahti ylös ja kohtasi Honorén kyyneleiset silmät ja sulki hänet syliinsä.
— Poika parka!
Mutta tykkimies sai pian hillityksi liikutuksensa. Hän kätki huolellisesti kirjeen ja sanoi tavallisella, reippaalla tavallaan.