— Niin, kyllä saattaa jo vähemmästäkin turmeltua ihmisen elämä!… Se roisto, se roisto, jos minä olisin saanut hänet käsiini … vaan, ehkäpä me vielä tavataan!
Nyt kuului merkki-puhalluksia ja serkukset erosivat ja lähtivät nopeasti astumaan, kukin omalle teltalleen. Sinä aamuna ei kumminkaan päästy heti lähtemään, vaan sotajoukot seisoivat rivissä kello yhdeksään asti. Johtajat epäröivät taas, eilinen reippaus ja päättäväisyys oli tyyten poissa. Ja miehet kuulivat kummallisia huhuja: kolme osastoa marssi pohjoista kohti, ensimmäinen Junivilleen, 5:s ja 12:es Retheliin. Mitä se merkitsi? Ehken oli se toimeenpantu muonavarojen ottamista varten… Nyt ei siis enää marssittukaan Verduniin? Mitä varten oli tuhlattu kokonainen päivä? Ja mikä pahinta, nyt ei vihollinen enää voinut olla kaukana, sillä upseerit olivat kehoittaneet miehiä rientämään, muuten voisivat jälkimmäiset joutua vihollisen ratsuväen vakoilijapatrullin kynsiin.
Silloin oli 25 päivä elokuuta ja Maurice tuli jälkeenpäin ajatelleeksi, että sinä päivänähän Goliathkin katosi. Varmaan hän oli rientänyt saksalaisten luo antamaan tietoja Châlonin joukon marssista, sillä juuri seuraavana päivänä kruununprinssi jätti Revignyn ja liikunto alkoi.
Preussiläinen sotajoukko kiersi ranskalaiset erinomaisen nopeilla rientomarsseillaan — 6 peninkulmaa päivässä — täydellisessä järjestyksessä, Champagnen ja Ardennien läpi. Sillä aikaa kun ranskalaiset epäröivinä ja horjuvina tallustelivat melkein paikallaan, tunkivat preussiläiset heidät rajamaiden metsiä kohti.
Vihdoinkin lähdettiin ja sinä päivänä pyörähti armeija vasemman siiven ympäri; seitsemäs osasto kulki parin peninkulman matkan Contreuvestä Vouziersiin, viides ja kahdestoista jäivät paikalleen Rethelin luo ja ensimmäinen pysähtyi Attignyyn.
Contreuvestä lähdettyä oli alaston tasanko jälleen edessä, Vouziersin tienoilla kuljettiin harmaiden hedelmättömien mäkien yli, ei näkynyt puuta, ei ihmisasuntoa, kaikkialla sama surumielinen yksitoikkoisuus. Ja miehet olivat ikäänkuin väsähtäneitä, vaikka marssi oli niin lyhyt tuntui se sanomattoman pitkältä.
Kello kaksitoista levähdettiin Aisnen vasemmanpuolisella rannalla, autiolla seudulla, jonka korkeammilta paikoilta näki laakson ja hyvän matkan Monthoisin tietä, joka kulkee pitkin joen vartta ja jota myöten vihollisen luultiin tulevan.
Mutta suureksi ihmeekseen näkikin Maurice samaa Monthoisin tietä myöten Margueritten divisioonan lähestyvän. Siinä olikin koko reserviratsuväestö, jonka piti tukea 7:ttä osastoa! Sanottiin olevan matkalla Chêne-Papuleux'hön. Mutta minkä ihmeen vuoksi paljastettiin ainoa uhattu kohta? Miksi lähetettiin nämä 2,000 ratsumiestä keskustaan, jossa ei niitä tarvittu? Miksi eivät saaneet kulkea jalkaväen edellä vakoillen seutuja? Ja nyt he vielä sattuivat keskelle 7:nen osaston liikettä, sotkivat rivit, ja siinä syntyi kauhea epäjärjestys, miehet, hevoset ja kanuunat sekasin. Kaksi pitkää tuntia saivat afrikkalaiset jääkärit odottaa Vouziersin luona.
Sattumalta tapasi Maurice Prosperin, joka oli juottamassa hevostaan pienen lammikon rannalla; ja he juttelivat hetken aikaa. Jääkäri oli ihan hämmennyksissä, hän ei tietänyt mitään eikä käsittänyt, mitä Reimsistä lähdettyä oli tapahtunut; niin, olipa tosiaan nähnyt kaksi ulaania ja ne pirut olivat tulleet ja hävinneet yhtä nopeasti, eikä yksikään sielu voinut ymmärtää mihin ne joutuivat. Joka paikassa kerrottiin ihmeitä noista ratsumiehistä, neljä ulaania oli nelistänyt ladatut revolverit kädessä erään kylän läpi, puolentoista peninkulman päässä heidän osastostaan. Siellä, täällä, kaikkialla niitä nähtiin, ratsastivat kolonnain edessä kuin mehiläisparvi eli liikkuva verho, jonka takana jalkaväki levollisesti astuskeli, niinkuin ei olisi ollut sodasta tietoakaan. Ja Maurice kävi jälleen alakuloiseksi, hän katseli surullisesti tielle, jossa husaarit ja jääkärit tunkivat yhdessä mylläkässä, vähääkään hyötyä tuottamatta.
— No, hyvästi siis, Prosper, sanoi hän puristaen jääkärin kättä. Ehken teitä vielä tarvitaankin siellä ylhäällä.