— Jos joku tahtoo sokeria, niin pistäköön peukalonsa kuppiin. Ehken se sulaa! sanoi Loubet kahvia juotaessa.
Vaan miehiä ei naurattanut. Ei ollut maukasta kahvi sokeritta, eikä ollut korpun palaakaan. He olivat eilen, seistessään Quatre-Champsin luona, nauttineet, mitä repuissa löytyi, ja saivat nyt olla ilman. Ei löytynyt enää muuta kuin kymmenkunta perunaa, jotka jaettiin rehellisesti.
Mauricella oli kamalan nälkä.
— Jos olisin tietänyt tämän Chênessä, niin olisin ostanut leipää.
Jean kuunteli ääneti miesten pakinaa. Hän oli suuttunut aamulla Chouteauhon, joka ei lähtenyt puita noutamaan, vaan väitti ettei hänen vuoronsa ollut. Korpraalia suretti nähdä kurin ja järjestyksen höllenevän päivä päivältä, upseerit tuskin rohkenivat nuhdella väkeä. Ja Jean käsitti, että hänen täytyi antaa perään, jos tahtoi ylläpitää sovintoa. Sentähden hän ei ollut huomaavinaan koko asiaa, asettui aivan toverin kannalle miehiinsä, joille hänen kokemuksensa ja huolenpitonsa oli joka hetki hyödyksi. Ja vaikka hänen miehensä eivät saaneet enemmän ravintoa kuin toisetkaan, eivät he kumminkaan näyttäneet niin nälkäisiltä ja heikoilta. Mutta Mauricen kärsimykset viilsivät hänen sydäntään. Hän näki, että tämän, liiallisiin ruumiinponnistuksiin tottumattoman nuorukaisen voimat alkoivat vähetä, tarkasti häntä levottomuudella ja pelkäsi joka hetki, ett'ei hän kestäisi loppuun.
Kun Maurice valitti, ett'ei ollut ostanut Chênessä leipää, nousi Jean ja meni reppunsa luo. Hän näytti etsivän sieltä jotain, tuli vähän ajan perästä takasin ja pisti Mauricelle korpun.
— Syö tuo, vaan elä huoli näyttää muille. Minulla ei ole antaa kaikille.
— Entä itse? Sinä jäät ilman? kysyi Maurice liikutettuna.
— Eikö mitä … minulla on vielä kaksi kappaletta.
Niin olikin; hän oli säästänyt kolme korppua taistelun hetkeä varten, sillä hän tiesi kokemuksesta, että silloin saattaa tulla kovasti nälkä.