Kello kymmenen lähti seitsemäs osasto liikkeelle. Ensin oli marsalkka aikonut antaa käskyn marssia Buzancyn kautta Stenayiin ja mennä siellä Maasin yli. Mutta preussiläiset riensivät Châlonin joukon kintereillä, eivätkö jo liene olleet Stenayssa, kenties Buzancyssakin. Sentähden lykättiin seitsemättä osastoa pohjoseen päin, komennettiin lähtemään Besaceen, puolen kolmatta peninkulmaa Boult-aux-Boista, ja menemään seuraavana aamuna Mouzonin luona Maas-virran ylitse. Väestö nurisi, he olivat nälkäisiä ja viluisia, heikkoja ja uupuneita edellisten päiväin vaivoista ja jännityksestä; upseerit olivat synkän näkösiä, heitä ei ensinkään miellyttänyt tämä lähtö, heitä kyllästytti ainainen käsittämätön vitkasteleminen ja toimettomuus. Miksi eivät saaneet mennä Buzancyyn avuksi viidennelle osastolle, jonka kanuunat siellä olivat paukkuneet? Mutta viides osasto sai myös käskyn marssia takasin Nouartiin päin, kahdestoista komennettiin Besacesta Mouzoniin ja ensimmäinen Raucourtiin. Koko liike muistutti koirain ahdistamaa karjalaumaa, joka juoksentelee sekasin pienellä alalla ja päättää vihdoin monien viivytysten ja arveluiden jälkeen rynnätä suoraan eteenpäin.
Kun 106:s ratsuväen ja tykistön jälkeen lähti Boult-aux-Boista ja kolmen divisioonan mieslaumat peittivät tiet ja pellot, alkoi taivaalle jälleen keräytyä suuria mustia pilviä, joka vielä enensi miesten alakuloisuutta. Rykmentti kääntyi Buzancyyn vievälle valtatielle, jota reunusti komeat poppelipuut. Germondin kylässä juoksivat naiset pihalle ja ojensivat itkien rintalapsensa sotamiehiä kohti, ikäänkuin suojelusta rukoillen. Koko kylästä ei voinut saada ainoatakaan perunata eli leipäpalasta. Ja nyt sai 106:s, sen sijaan että olisi jatkanut kulkuaan Buzancyyn, kääntyä vasemmalle, Autheen päin; ja kun miehet mäen kukkulalta huomasivat Bellevillen, jonka ohi eilen olivat marssineet, selvisi heille, että nyt oltiin taaskin palausretkellä.
— Nielköön heidät helvetti kitaansa! Luulevatko ne meitä hulluiksi kun juoksettavat kuin vasikoita! huusi Chouteau hampaitaan kiristellen.
Ja Loubet lisäsi:
— Tuollaiset komentajat pitäisi vetää hirteen… Edestakasin, edestakasin! Jumala paratkoon, tämmöisten miesten sorkat eivät ole heille suuresta arvosta!
He olivat pakahtua harmista. Tasangolla marssittiin kahdessa kolonnassa, upseerit keskessä, mutta nyt ei ollut niinkuin Reimsistä Champagnen kautta marssiessa iloisia, laulelevia sotamiehiä, jotka kantoivat kuin tyhjää raskaita reppujaan ja riemuitsivat mielessään selkäsaunasta, jonka preussiläiset tulevat heiltä saamaan! nyt he olivat mykkiä, otsat kurtussa, vetivät vastahakoisesti jalkojaan ja noituivat kivääriään, joka hankasi olkapäätä, reppua, joka painoi selässä. Heillä ei ollut enää luottamusta päälliköihin, olivat kokonaan toivottomuuden vallassa ja astuskelivat eteenpäin ajettuna kuin karjalauma. Onneton sotajoukko aloitti Golgata-retkensä.
Mutta Maurice oli huomannut jotain. Vasemmalla, aaltomaisesti muodostuneen tasangon laidassa ilmestyi metsästä ratsumies, pian jälkeen toinen ja vielä kolmaskin. He pysähtyivät, näyttäen siellä loitolla hyvin pieniltä, juuri kuin tinasotamiehiltä. Hän luuli niitä omiksi vartiomiehiksi, husaariksi, kun jotain välähti heidän olkapäillään, messinkipoletit luuli hän.
— Katso, katso tuonne! huusi hän nyäisten Jeania, joka seisoi hänen rinnallaan. Ne ovat ulaania!
Jean tuijotti metsän laitaan.
— Nuoko?