Ne olivat todellakin ulaania, ensimmäiset, jotka 106:s rykmentti näki. Vaikka he jo olivat olleet liikkeessä seitsemättä viikkoa, eivät he olleet vielä nähneet silmäinsä edessä ainoatakaan vihollista, vielä vähemmin saaneet nostaa pyssyn olalle ja lipsauttaa liipasinta. Joka ikinen pää kääntyi katsomaan ja hämmästys veti vertoja uteliaisuudelle. Oikeinhan ne olivat ihmisten näkösiä nuo!
— Yksi on erittäin hyvissä voimissa! huomautti Loubet.
Vaan nyt ilmaantui metsikön vasemmalle puolelle koko eskadroona ja tämä peloittava näky saattoi kolonnan pysähtymään. Jaeltiin käskyjä. 106:nen tuli asettua muutamien puiden suojaan puron rannalle. Tykistö jo nelisti takasin ja järjestyi pienelle kummulle. Ja siinä taas seistiin kaksi runsasta tuntia, tuhlattiin kallista aikaa niin mitään toimittamatta. Vihollisen ratsujoukko seisoi liikkumattomana kaukana näköpiirin rajalla. Sinne tänne arveltuaan päättivät upseerit, ett'ei siitä taida tulla entistä kummempaa, ja marssivat eteenpäin.
— Ei tullut vielä tälläkään kerralla totta! mutisi Jean alakuloisesti.
Mauricenkin sormen päitä kutkutti halu päästä viimeinkin paukauttelemaan. Hän ajatteli itsekseen, että osasto oli tehnyt eilen suuren erehdyksen kun ei se rientänyt 5:lle avuksi. Koska ei vihollinen tehnyt päällehyökkäystä, täytyi syyn olla siinä, että hänellä ei ollut vielä tykistöä käytettävänään, ja ratsujoukon esiintyminen tarkoitti ainoastaan osaston marssin hidastuttamista. Heitä oli siis jälleen vedetty nenästä. Ja tosiaankin nähtiin ulaanit koko ajan milloin vain päästiin jonkun mäen kukkulalle, he seurasivat jälessä ja olivat valppaita, katosivat talojen taa ilmestyäkseen jälleen metsänrinteessä.
Sotamiehistä tuntui pahalta, että heitä noin vartioitiin matkan takaa, niinkuin olisivat olleet näkymättömässä lukinverkossa.
— Tätä ei kestä mikään, tuumailivat sotamiehet. Jos kuitenkin saisi lennättää pari lyijypalasta tuonne, niin eivätköhän sieltä häviäisi?
Mutta he marssivat ja marssivat yhä, vaikkakin hitaasti ja vaivaloisesti. Ja he tunsivat, että vihollinen lähenee joka puolelta, että heidän ylitsensä kokoontui kuin ukkosen ilma, jonka uhkaava paino rasittaa jo kauvan edeltäpäin. Jälkijoukolle oli annettu ankaroita käskyjä, nyt ei enää jäänyt jälkeen vitkastelijoita, sillä nythän tiedettiin varmaan, että preussiläiset eivät voineet olla kaukana, ja he kyllä keräävät jokaisen, jonka tieltään löytävät. Heidän tykistönsä lähestyi salaman nopeudella, kulki enemmän kuin 5 peninkulmaa päivässä, jotavastoin ranskalaiset väsyneinä ja ilman pontevuutta tallustelivat samoja jälkiään.
Autheen tultua selkeni taivas ja Maurice, tarkastaen auringon asemaa, teki sen huomion, että he jo puolentoista peninkulman päässä Chênestä alkoivat kääntyä itäänpäin, sen sijaan että olisivat kulkeneet suoraan kylää kohti. Kello oli kaksi; parin päivän yhtämittaa märissä vaatteissa olon jälkeen rasitti kuumuus tavattomasti miehiä. Pitkissä mutkissa kierteli tie autiota kangasta. Ei näkynyt taloa, ei elävää sielua, ainoastaan joku pieni puuryhmä siellä täällä; ja tuo elottomuus ja tyhjyys vaikutti samanlaista mielialaa sotamiehissä, jotka hitaasti liikkuivat eteenpäin, hiestyneinä ja päät nuukallaan. — Jo tuli vihdoin Saint-Pierremont näkyviin — pari kolme tyhjää taloa mäen nypykällä. He eivät marssineet kylän kautta, vaan kääntyivät oitis vasemmalle, astuen jälleen suoraan pohjoseen Besacea kohti. Nyt käsitti Maurice marssisuunnitelman tarkoituksen, he koettivat ennättää Mouzoniin ennen preussiläisiä. Vaan voiko se olla mahdollista näillä läpiuupuneilla joukoilla. Pierremontin luona näyttäytyivät ulaanit taas kaukana erään Buzancyyn vievän tien käänteessä, ja kun jälkijoukko kulki maakylän ohitse, paljastui eräs tykistöpatteri ja muutamia luotia vingahteli ilmassa, kuitenkaan vahinkoa tuottamatta. Mutta niihin ei vastattu, marssia vain jatkettiin yhä hitaammin ja vaivaloisemmin.
Saint-Pierremontista on Besaceen runsaasti puolitoista peninkulmaa ja Jean joutui aivan epätoivoon kun Maurice ilmoitti sen hänelle. Se oli mahdottomuus, hän näki selvästi miesten väsyneistä katseista ja hengityksestä, etteivät he jaksa niin pitkälti. Tie kulki yhä ylämäkeä kahden harjun välissä, jotka vetäytyivät lähemmä ja lähemmä toisiaan. Nyt täytyi levähtää. Vaan lyhyt pysähdys jäykistytti vaan enemmän jäseniä ja lähtö oli varsin surkea. Rykmentit marssivat sanomattoman vitkaan, silloin tällöin jäi joku kaatunut tielle. Maurice oli käynyt kalman kalpeaksi ja kulki melkein tunnotonna silmäluomet ummessa. Jean oli vastoin tavallisuutta puhelias, hän koetti pitää toisen mieltä vireillä.