Suoraan edessäpäin oli Oches, jonka muutamat talot näkyivät mäen takaa; keskellä pisti keltanen kirkko huippunsa viheriöiden puiden välistä.
— Tuohon saamme varmaan jäädä yöksi, arveli Jean.
Oikein arvasi. Kenraali Douay oli huomannut, että miehet olivat nääntymäisillään ja tarvitsivat lepoa, vaan tämän päätöksen vaikutti etenkin kuormaston saapuminen, tuon kovanonnen kuormajonon, joka taas sattui juuri osaston tielle viivyttämään kulkua. Quatre-Champsista se oli komennettu ajamaan suoraan Saint-Pierremontiin; ja täällä se vasta yhtyi sotajoukkoon niin kurjassa tilassa, että hevoset eivät tahtoneet jaksaa vetää. Kello jo lähestyi viittä. Kun ei kenraali enää uskaltanut lähteä Stonnen solaan, oli hänen mielestään parasta pysähtyä jo ennen marsalkan määräämää paikkaa. Yksi divisioona jäi suojelemaan kuormastoa alhaalla niityllä, tykistö sijoitettiin mäkilöille takapuolla ja se prikaatti, joka tuli huomenna olemaan etujoukkona, asetettiin harjulle Saint-Pierremontin lähellä. Eräs toinen divisioona, johon Bourgain-Desfeuillesin prikaattikin kuului, pysähtyi kirkon taakse laajanlaiselle tasangolle, jota rajoitti komea tammimetsä.
Oli jo aivan pimeä, ennenkun 106:s oli järjestynyt metsän rintaan.
— Hiiteen kaikki muu, huusi Chouteau, nyt minä makaan…
Ja se oli kaikkien ajatus. Useimmat eivät kyenneet telttaansakaan pystyttämään, kaatuivat seisovilta jaloiltaan ja makasivat kuin pölkyt taivasalla. Ja ne, jotka vielä sen verran jaksoivat, että saivat teltan kuntoon, rupesivat syömättä levolle, sillä ruuan jakamisesta ei taas ollut puhettakaan, kenttäravintola odotti seitsemättä osastoa Besacessa eikä Ochesin luona. Tästä lähtien ei miehistölle enää koskaan jaettu säännöllisesti elantotarpeita, sanottiin että he saavat tyytyä siihen, mitä repuissa löytyy — ja ne olivat tyhjät. Harvalla oli enää tähteitäkään Vouziersin yltäkylläisyydestä. Kahvia kenties, vaan se täytyi juoda sokeritta.
Kun Jean aikoi jakaa Mauricelle osastaan, toisen jälellä olevista korpuista, oli tämä jo vaipunut sikeään uneen. Hän mietti hetken aikaa, herättäisikö poikaparan niukalle illalliselle, vaan kätki sitten korppunsa, ikäänkuin ne olisivat olleet kultaa, reppunsa pohjalle ja tyytyi kuten muutkin kahvipisaraan. Hän käski miesten pystyttämään teltan ja he olivat jo käyneet levolle kun Loubet toi saaliinsa, muutamia porkkanoita, jotka oli löytänyt läheiseltä pellolta. Mutta missäpä ne sai keitetyksi? Parasta oli järsiä raakana, vaan se yhä kiihoitti nälkää. Pache tuli kipeäksi.
— Ei, ei, anna hänen vain maata, sanoi Jean, kun Chouteau alkoi nykiä
Mauricea porkkanaosaansa saamaan.
— Huomenna toki saa Angoulêmessa leipää, sanoi Lapoulle. Minulla on siellä serkku. Kelpo kylä se on… Angoulême…
Miehet hämmästyivät.