— Angoulême? Mitä se pöllö nyt höpisee? Luulee, että me tulemme
Angoulêmeen!
Mutta Lapoulle piti päänsä. Hän oli yhtä varma pääsevänsä kohta serkkunsa luo Angoulêmeen kuin aamulla, että ulaanit kuuluivat Bazainen armeijaan.
Pimeys laskeutui leirin yli; se vaipui kuin kuoleman hiljaisuuteen. Vaikka yö oli niin kylmä, oli kielletty tulia tekemästä. Preussiläiset eivät saattaneet olla kaukana, täytyi olla niin hiljaa kuin mahdollista, ettei herätettäisi heidän huomiotaan. Upseerit olivat ilmoittaneet lähdettävän liikkeelle jo neljän aikaan, ja kaikki kiiruhtivat käyttämään hyväkseen lyhyttä lepoaikaa. Sinne tänne asetetuista teltoista ja niiden ympäriltä kohosi pimeyteen tuhansien ihmisten hengitys, kuului kuin itse maa olisi vetänyt henkeä keuhkoihinsa.
Yhtäkkiä pamahti laukaus. Oli vielä aivan pimeä, tuskin lienee kello ollut kolmeakaan. Joka ainoa mies hypähti pystyyn, he luulivat vihollisen karkaavan niskaan. Ja sitten se olikin vain Loubet, jonka päähän yöllä oli pistänyt lähteä metsään tarkastamaan, eikö sieltä saisi kynsiinsä jotain jäniksen poikaa eli metsälintua. Olisipa aamulla kelvannut tarjota toisille kunnon ateria ennen marssiin lähtöä! Vaan etsiessään hyvää väijymäpaikkaa kuuli hän metsästä askelia, joku hiiviskeli aivan lähellä, oksat rasahtelivat poikki. Hän otaksui sitä tietysti viholliseksi ja laukasi.
Kun Maurice, Jean ja pari muuta miestä juoksivat ääntä kohti, huusi käheä ääni:
— Elä ammu, elä ammu, hullu!
Metsän reunassa vilahti pitkä laiha olento. Hän lähestyi ja he näkivät miehellä olevan paksun, pörhösen parran, harmaan nutun, joka oli vyötetty kiinni punasella vaatteella, ja pyssy olalla. Hän selitti, että oli ranskalainen, sala-ampuja, kersantti, ja että tuli parin miehensä seuraamana Dieuletin metsästä antamaan tärkeitä tietoja kenraalille.
— Hei pojat, Ducat, Cabasse! huusi mies metsään päin, — hei, kyllä te nyt jo uskallatte tulla!
Metsästä tuli esille kaksi miestä, Ducat ensin, pieni pyylevä ukko, kaljupäinen ja kelmeä, ja sitten Cabasse, joka oli pitkä ja laiha, mustanpuhuva kasvoiltaan ja omisti tavattoman suuren nenän.
Maurice tarkasti uteliaasti n.s. kersanttia ja kysäsi viimein äkkipäätä: