— Mutta ettekös te ole Vilhelm Sambuc Rémillystä?
Kun mies vähän hitailtuaan myönsi olevansa sama henkilö, astui Maurice ehdottomasti hämmästyksestä askeleen etemmä, sillä tämä Sambuc oli tunnettu veijari, huonomaineisen halonhakkaajaperheen ansiokas jäsen. Isä oli ollut kauhea juomari ja tappelusankari, joka löydettiin eräänä iltana kurkku poikki leikattuna metsässä, äiti ja sisaret kerjäsivät ja varastivat, miten milloinkin sattui, ja viime vuosina ei heistä tiedetty mitään, mutta luultavasti ne eivät olleet valinneet mitään rehellistä elämänuraa. Vilhelm oli salametsästäjä ja tullivaras ja koko sudenpesuudessa ei löytynyt kuin yksi ainoa rehellinen ihminen ja se oli Prosper. Inhoten sitä elämää, jota kodissaan, metsämökissä, vietettiin, hän oli ensin ruvennut rengiksi ja kuului nyt afrikkalaisiin jääkäreihin ja oli hyvässä maineessa eskadroonassaan.
— Minä tapasin veljenne Reimsissä ja Vouziersissä, sanoi Maurice, ja hän voi hyvin.
Sambuc ei vastannut mitään. Asia ei näyttänyt häntä huvittavan.
— Viekää minut kenraalin luo. Sanokaa, että Dieuletin metsäsisseillä on tärkeitä sanomia.
Ja leirille astuessa ajatteli Maurice koko ajan näitä partioretkeläisiä, joista oli niin suuria toivottu ja joista jo alkoi kuulua valituksia joka suunnalta. He olivat muka vakoilevinaan ja olivat luvanneet pitää silmällä, ettei ainoakaan vihollinen pääsisi elävänä metsän kautta, mutta olivatkin sitä pahempi vain kauhistus talonpojille, joiden maat he turmelivat, eivätkä suinkaan kyenneet puolustamaan. Kaikellaiset roistot, jotka eivät muuta halunneet kuin saada omin päin, kuritta ja järjestyksettä, heilua, yhtyivät näihin, ja he elivät kuin metsävorot, makasivat taivasalla ja ottivat mitä eteen sattui, keneltäkään lupaa kysymättä.
— Hei Ducat, hei Cabasse, huusi Sambuc yhtä mittaa, no joutukaa nyt vähän paremmin!
Hekin olivat aika veljeksiä. Pitkä laiha mies oli Toulonista, oli palvellut eräässä ravintolassa Marseillessa, tullut sieltä muutamain vähäpätöisten kauppahuoneiden asiamiehenä Sedaniin, jossa oli vähällä joutua kiinni varkaudesta. Pieni ja paksu oli taas ollut asianajajana Blainvillessä, vaan melkein ajamalla ajettu pois koko kaupungista epäsiveellisen elämänsä tähden. Nyt hän oli kirjanpitäjänä muutamassa tehtaassa Raucourtissa ja oli aivan nykysin ollut syytettynä rumanlaisesta rikoksesta, vaan pääsi kuitenkin hädin tuskin vapaaksi. Ducat viisasteli usein latinaisilla sanoilla ja lauseilla, jota vastoin Cabasse ei osannut tavata omaa nimeäänkään; mutta hyvät toverit he sentään olivat, pari oikeita rosvonaamoja.
Jean ja Maurice saattoivat sissit kapteeni Beaudoinin luo, joka vei heidät överstin puheille. Tämä alkoi tutkia miehiä, vaan Sambuc tahtoi välttämättömästi tavata kenraalia itseään. Bourgain-Desfeuilles oli viettänyt yön pappilassa, oli juuri päässyt ylös ja oli hyvin ärtysellä tuulella kun täytyi nousta keskellä yötä ja lähteä taas lukemattomia vaivoja ja ikävyyksiä kokemaan, ja hän purki heti vihaansa överstille, joka kuljetti sissit pappilaan.
— Mistä ne tulevat?… Mitä niillä on tahtomista?… Partioretkeläisiä! Oo, kyllä minä jo heidät tunnen, kuljeksijoita, roistoja!— Nälkäkös?