Markus oli todella selittänyt hänelle syynsä: hänestä oli inhottavaa, että mies, jonka siveydenlupaus voi saattaa kaikkiin sukupuolielämän luonnottomuuksiin ja hairahduksiin, johdattaa nuoren tytön ajatukset salaperäisille aloille. Jos kymmentä varovaista pappia vastasi yksikään turmeltunut, riitti se tekemään koko synnintunnustuksen saastaisuudeksi, jonka alaiseksi hän ei tahtonut päästää tytärtään. Tuo salainen keskustelu pimeässä ja kappelin salaperäinen kiihoitus eivät ainoastaan olleet solvaus ja mahdollinen turmelus pienelle kahdentoista vuotiaalle naiselle, jossa juuri vaistot alkoivat herätä elämää varten; vaan se oli myöskin ikäänkuin nuoren tytön, tulevan puolison ja äidin omakseen ottaminen, hän kuului sen jälkeen aina tuolle herranpalvelijalle, jonka kysymykset, saastuttaen hänen puhtautensa, kihlasivat hänet mustasukkaiselle Jumalalle. Hän oli tunnustustensa kautta rippi-isän omaisuus, hänen vapiseva ja tottelevainen orjansa, aina valmis olemaan hänen käsissään valloittamisen ja orjuuttamisen aseena.
— Jos tyttäremme on tehnyt väärin, toisti Markus, tulee hänen tunnustaa se sinulle tai minulle, siiloin kun hän tuntee siihen tarvetta. Se on johdonmukaisempaa ja puhtaampaa.
Geneviève kohautti olkapäitään, hänen mielestään tämä ratkaisu oli jumalaton ja luonnoton:
— En tahdo enää kiistellä kanssasi, ystävä raukkani… Sano minulle ainoastaan, kuinka voi Louise mennä ripille kun et salli hänen tunnustaa syntejään?
— Ripillekö? emmekö sitten ole suostuneet odottamaan siksi kun hän täyttää kaksikymmentä vuotta? Olen antanut hänen lukea katkismusta samoin kun hän lukee historiaa ja muita aineita, jotta hän myöhemmin voisi itse arvostella ja päättää.
Silloin suuttui Geneviève. Hän kääntyi lapsen puoleen.
— Entä sinä Louise, näinkö sinäkin ajattelet, tätäkö sinäkin tahdot?
Liikkumattomana ja ääneti oli lapsi kuunnellut isäänsä ja äitiänsä. Kun tuollaisia riitoja syntyi, koetti hän silminnähtävästi pysyä puolueettomana, peläten pahentavansa niitä. Hänen viisaat silmänsä katselivat vuoroon kumpaistakin, ikäänkuin pyytäen että he eivät tuottaisi tuskaa toisilleen hänen tähtensä, epätoivoissaan siitä että oli joutunut alituiseksi riidan syyksi. Hän oli sangen ystävällinen ja hellä äidilleen: mutta tämä tunsi kuitenkin hänen kallistuvan isänsä puoleen, jota hän jumaloi ja jolta hän oli perinyt terävän järjen ja totuuden ja oikeuden rakkauden.
Hetken katseli Louise heitä hellästi. Sitten sanoi hän hiljaa.
— Minä ajattelisin ja tahtoisin niin mielelläni sitä, mitä te molemmat ajattelette ja tahdotte!… Onko isän toivo sinusta niin järjetön? Miksi emme odottaisi vähäsen?