Äiti, joka oli pois suunniltaan, ei voinut enää kuunnella.
— Se ei ole mikään vastaus, tyttäreni… Ole isäsi kanssa, koska et enään kunnioita ja tottele minua. Te ajatte minut vielä pois täältä.
Hän meni huoneeseensa ja paiskasi oven vihaisesti kiinni, niin kuin hänellä oli tapana tehdä, jos häntä vähäisenkin vastustettiin. Sillä tavoin hän lopetti riidat: ja joka kerta näytti hän joutuvan kauvemmaksi entisestä rakkaasta kotiliedestään.
Eräs tapaus saattoi hänet uskomaan että koetettiin vähentää hänen vaikutustaan tyttäreensä. Neiti Rouzaire oli pitkien ja taitavien toimiensa avulla vihdoinkin saavuttanut ensimmäisen opettajattaren paikan, jota hän kauvan oli toivonut. Akatemian tarkastaja Le Barazer oli taipunut Hector de Sangleboeufin johtamien klerikaalisten senaattorien ja edusmiesten pyyntöihin. Mutta valtiolliseksi korvaukseksi ja tehden kiusaa niin kuin hänellä oli tapana, oli Le Barazer nimittänyt Mailleboisiin neiti Rouzairen entiselle paikalle neiti Mazelinen, Jonvillen opettajattaren ja Markuksen entisen työtoverin, jonka selvää järkeä ja totuuden ja oikeuden rakkautta tämä niin syvästi kunnioitti. Ehkä oli akatemian tarkastaja, joka salaa kannatti Markusta, myöskin tahtonut asettaa hänen viereensä ystävän, joka tekisi työtä saman tarkoituksen hyväksi, eikä joka hetki vastustaisi häntä niinkuin neiti Rouzaire oli tehnyt; ja hän oli hämmästyvinään kun pormestari Philis, kunnallisneuvoston nimessä, uskalsi valittaa tällaista valintaa, joka saattaisi Mailleboisin tytöt uskottoman käsiin: olihan hän täyttänyt Hector de Sangleboeufin pyynnön! Voitiinko häntä moittia siitä että hallinnollisen järjestyksen vuoksi oli valinnut yhden ansiokkaimmista opettajista, josta ei kukaan vielä ollut valittanut? Neiti Mazelinen ensimmäinen esiintyminen Mailleboisissa oli todella hyvin onnistunut, hänen rauhallinen iloisuutensa ja äidillinen tapansa, jolla hän heti valloitti oppilastensa rakkauden, miellytti kaikkia. Hänen lempeytensä ja intonsa oli ihailtava, hän koetti tehdä tytöistään niinkuin hän heitä kutsui, kunnon naisia, vapaita puolisoja ja äitejä, jotka synnyttävät vapaita ihmisiä. Mutta hän ei enää vienyt tyttöjä messuun, eikä juhlakulkueisiin, hän oli poistanut rukoukset ja katkismuksen lukemisen ja Geneviève, joka tunsi hänet hyvin Jonvillen ajoilta, suuttui ja vastusti samoin kuin jotkut muut klerikaaliseen puolueeseen kuuluvat vanhemmat. Vaikka hän ei ollut pitänyt neiti Rouzairesta, jonka salaiset vehkeet olivat häirinneet hänen perheensä rauhaa, näytti hän nyt kaipaavan häntä, hän piti uutta opettajatarta epäluulon alaisena, kykenevänä kaikkein pahimpiinkin juoniin.
— Kuuletko, Louise, jos neiti Mazeline pitää teille sopimattomia puheita, kerrot sinä sen heti minulle. En tahdo että minulta riistetään tyttäreni sydän.
Kärsimättömänä Markus ei voinut olla tulematta väliin.
—- Sehän on mieletöntä, neiti Mazelinekö ryöstäisi sydämmiä! Sinä ihailit häntä ennen niinkuin minäkin, kellään ei voi olla selvempää järkeä, eikä hellempää sydäntä.
— Oh! ystäväni, tietysti sinä häntä kannatat. Te olette luodut toisianne ymmärtämään. Mene sitten hänen luokseen, anna hänelle tyttäremme, koska minusta ei enää mitään välitetä.
Ja taas riensi Geneviève omaan huoneeseensa itkemään ja pikku Louisen täytyi itkeä ja rukoilla hänen vieressään monta tuntia, ennenkuin hän jälleen ryhtyi pitämään huolta taloudesta.
Äkkiä saatiin kuulla eräs uskomaton uutinen, joka herätti suurta huomiota. Asianajaja Delbos oli matkustanut Pariisiin, käynyt ministerien luona ja näyttänyt kuuluisaa kirjoituskaavaa; eikä tiedetty minkä vaikuttavan henkilön avulla hän vihdoin oli saanut aikaan sen, että laillinen tarkastus pidettiin Valmariessa, isä Philibinin luona. Mutta omituinen oli tuo tutkimus. Poliisikomisarius saapui odottamatta, alkoi tutkia opiston johtajan monilukuisia asiakirjoja ja löysi erään käärön sisästä kellastuneen paperin, jossa oli huolellisesti säilytettynä tuo revitty kulma. Ei voinut olla erehdystä, palanen sopi tarkalleen uhrin luota löydetyn kaavan repeämään. Lisättiin vielä, että isä Philibin, jota hänen esimiehensä isä Crabot heti tutki asiasta, oli suoraan tunnustanut hämmentyneensä tällaisesta tapauksesta. Ainoaksi selitykseksi sanoi hän, että hänet, nähdessään kaavassa veljien koulun nimimerkin oli vallannut sellainen vaistomainen levottomuus, että hänen kätensä oli toiminut nopeammin kuin hänen ajatuksensa. Myöhemmin oli hän pysynyt vaiti siksi että tarkoin tutkittuaan juttua oli tullut siihen varmaan vakaumukseen että Simon oli syyllinen ja että hän jättäessään rikospaikalle tuon törkeän väärennyksen oli tahtonut vahingoittaa uskontoa. Isä Philibin piti siis tekoaan kunniana itselleen, sillä kulman repäiseminen ja asian salaaminen tekivät hänestä sankarin, joka korotti kirkon inhimillisen oikeuden yläpuolelle. Olisihan tavallinen rikostoveri hävittänyt palasen! koska hän oli säilyttänyt sen, niin pitihän siis ymmärtää että hän aikoi kaiken kertoa aikanaan! Oikeana syynä tähän selittämättömään varomattomuuteen pitivät jotkut hänen keräämisintoaan, tai ehkä hän myöskin toivoi siitä mahtavaa asetta itselleen. Sanottiin että isä Crabot, joka itse hävitti saamansa käyntikortitkin, oli raivoissaan tästä järjettömästä asiakirjojen, paperilappujen ja luettelojen keräämisestä. Mentiinpä niinkin pitkälle että väitettiin hänen ensimmäisessä vimmastuneessa hämmästyksessään huutaneen: Mitä! minä käskin hänen kaikki polttamaan ja hän on säästänyt tämän! Mutta heti löydön tapahduttua katosi isä Philibin, jota vangitsemiskäsky ei vielä ollut kohdannut. Ja kun uskovaiset huolestuneina kysyivät hänen kohtaloaan, vastattiin heille että isä Poirier, Beaumontin hengellisen maakunnan esimies, oli lähettänyt hänet erääseen italialaiseen luostariin, joka hautasi hänet ijäiseen vaitioloon.