Nyt näytti Simonin oikeusjutun tarkastaminen välttämättömältä. Riemuissaan kutsui Delbos heti Davidin ja Markuksen luokseen, päättääkseen heidän kanssaan, missä muodossa anomus oli lähetettävä oikeusministerille. Delbos oli ensin aavistanut että veljien koulun leimalla varustettu kulma saattoi olla tallella ja hän oli saanut aikaan löydön, oli hankkinut uuden todistuksen, joka riitti kumoamaan Beaumontin oikeusistuimen päätöksen. Ja hän oli sitä mieltä, että oli aluksi tyydyttävä ainoastaan tähän todistukseen ja vähäksi aikaa jätettävä syrjälle presidentti Gragnonin laiton tiedonanto valamiehille, jota vielä oli vaikea näyttää toteen ja johon oikeudenkäynti varmaankin tuottaisi valoa. Hänen mielestään oli viisainta käydä suoraan veli Gorgiaan kimppuun, nyt kun totuus oli tullut ilmi, tehdä tyhjäksi asiantuntijain ilmoitus, osoittaa päivän selvästi mistä kaava oli kotoisin ja tehdä isä Philibinkin syylliseksi salaamiseen ja valheeseen. Kun David ja Markus läksivät Delbosin luota, oli päätös tehty. David kirjoitti seuraavana päivänä lainmukaisen ilmiantokirjeen ministerille, syyttäen veli Gorgiasta pikku Zéphirinin raiskaamisesta ja murhasta, samasta rikoksesta, jonka vuoksi hänen veljensä Simon oli kymmenen vuotta ollut rangaistussiirtolassa.
Silloin nousi mielten kuohu huippuunsa. Kun kulma löydettiin isä Philibinin paperien joukosta, valtasi uupumus ja toivottomuus hetkeksi kiihkeimmätkin kirkon puolustajat. Tällä kertaa näytti puolue olevan hukassa ja "Petit Beaumontaisissa" oli kirjoitus, jossa jesuiitta-isän tekoa selvästi moitittiin. Mutta kaksi päivää myöhemmin olivat kirkolliset jälleen toipuneet, sama lehti julisti pyhäksi varkauden ja valheen, puhui pyhästä Philibinistä, joka oli sankari ja marttyyri. Hänestä ilmestyi sädekehällä ja palmuilla koristettuja kuvia. Syntyi legenda, joka kertoi kuinka tämä isä syrjäisessä Apenniinivuorten luostarissa, aarniometsien keskellä rukoili yöt ja päivät, kantoi jouhipaitaa ja uhrasi itsensä maailman syntien tähden: ja kaupungilla kierteli pieniä pyhiä kuvia, joissa hän oli polvillaan ja joiden toisella puolella oli rukous. Julkinen syytös veli Gorgiasta vastaan antoi klerikaaleille takaisin kaiken heidän hurjan raivonsa, sillä heidän vakuutuksensa oli että juutalaisen voitto ärsyttäisi koko kirkollista puoluetta, olisi isku itse kirkon sydämmeen. Kaikki entiset juutalaisviholliset nousivat taisteluun entistä vielä leppymättömämpinä, päättivät voittaa tai kuolla. Ja Mailleboisissa, Beaumontissa, koko maassa, alkoi sama taistelu uudelleen, toisella puolella olivat vapaa-ajattelijat, totuuden ja oikeuden puolustajat, jotka kulkivat tulevaisuutta kohden, toisella taas taantumuksen miehet, auktoriteettiuskoiset, jotka olivat vihan Jumalan vallassa ja tahtoivat pelastaa maailman sotamiesten ja pappien avulla. Mailleboisin kunnallisneuvosto joutui taas ankaraan riitaan opettajan suhteen, perheissä syntyi epäsopua, Markuksen oppilaat ja veljien oppilaat heittivät toisiaan kivillä République-torilla, tullessaan koulusta. Beaumontin ylhäisö etenkin kauhistui, levottomuus valtasi kaikki ensimmäisen jutun osanottajat, tuomarit ja muut virkamiehet, jotka pelkäsivät joutuvansa vaaraan, jos alettaisiin tutkia tuota hirveätä, pimeyteen haudattua juttua. Salvan iloitsi Markuksen kanssa joka kerran kun he tapasivat toisensa, mutta kuinka paljon olikaan sellaisia, jotka eivät saaneet unta öisin, ajatellessaan vaarallisia ruumiita, jotka uhkasivat nousta haudoistaan! Politikoitsijat pelkäsivät läheisissä vaaleissa menettävänsä asemansa: radikaalinen Lemarrois, joka ennen oli ollut varma pormestarin virastaan, näki kauhulla Delbosin suosion lisääntyvän; ystävällinen Marcilly, joka alinomaa vaani tilaisuuksia menestykseen, kadotti varmuutensa eikä tiennyt mille puolelle kallistua; vanhoilliset edusmiehet ja senaattorit rajun Hector de Sangleboeufin johtamina, tekivät epätoivoisesti vastarintaa, tuntien että oli nousemassa myrsky, joka veisi heidät kaikki mukanaan. Hallituksessa ja yliopistossa oli pelko yhtä suuri, prefekti Hennebise vaikeroi kun ei voinut tukehuttaa juttua, rehtori Forbes työnsi kaiken vastuunalaisuuden akatemiantarkastaja Le Barazerille, joka yksin oli tyyni ja rauhallinen kaiken sekasorron keskellä. Rehtori Depinvilliers taas vei yhä, mistään välittämättä, tyttärensä messuun ja tarkastaja Mauraisin kysyi kauhistuneena ja hämmästyneenä asiain käänteestä itseltään eikö ollut aika ruveta vapaamuurariksi. Mutta etenkin oikeuston jäsenien joukossa oli levottomuus suuri, sillä tulisihan vanhan jutun tarkastamisesta uusi juttu ensimmäisen tuomareita vastaan, ja mitä hirveitä asioita tulisikaan ilmi, jos asiakirjat aukaistaisiin! Tutkintotuomari Daix. tuo rehellinen mutta onneton mies, jota omatunto soimasi siitä että oli antanut myöten vaimonsa kiihkeälle kunnianhimolle, kulki kalpeana ja äänettömänä oikeuspalatsissa. Siro valtionprokuraattori Raoul de La Bissonnière sitä vastoin oli aina hyvällä tuulella ja ylenmäärin iloinen, josta arvasi hänen kaikin voimin koettavan peittää pelkoaan. Ja presidentti Gragnon, joka oli kaikkein suurimmassa vaarassa, näytti äkkiä vanhentuneen, hän laahasi suurta ruumistaan, kasvot olivat paksut ja raskaat, hartiat koukistuneet näkymättömän painon alla ja kun hän tunsi jonkun katsovan itseään suoristi hän vartalonsa vilkaisten salaa silmillään. Näiden herrojen vaimotkin alkoivat taas salongeissaan kutoa vehkeitä, harjoittaa kiihoitusta ja yllytystä. Ja levottomuus siirtyi porvariperheistä palvelijoihin, palvelijoista käsityöläisiin, käsityöläisistä työmiehiin ja koko kansa joutui yleisen mielettömyyden valtaan.
Äkkiä huomattiin että isä Crabot. jonka hieno käytös ja komeat puvut olivat yleisesti tunnetut Jaffreskadun salongeissa, ei enään näyttäytynyt siellä ja tätä yksinäisyyden tarvetta pidettiin hienotunteisuuden ja syvän uskonnollisuuden todistuksena, ja siitä puhuivat hänen ystävänsä hartaalla liikutuksella. Isä Philibin oli kadonnut, jälellä oli vain veli Fulgentius, joka aina oli innossaan liiallinen, oli niin kömpelö kaikissa toimissaan että kirkollisten joukossa alkoi liikkua pahoja huhuja: Valmariessa oli varmaankin päätetty uhrata hänet. Mutta päivän sankari, päivä päivältä yhä hämmästyttävämpi ilmiö, oli veli Gorgias, joka vastusti syytöstä ihmeteltävällä rohkeudella. Samana päivänä, jolloin Davidin ilmiantokirje julkaistiin riensi hän "Petit Beaumontaisin" toimistoon vastaamaan, hän herjasi juutalaisia, keksi eriskummallisia juttuja, väärensi totuuden nerokkailla valheilla, jotka voivat hämmentää selvimmänkin järjen: hän laski leikkiä, kysyi oliko opettajien tapana kulkea kirjoituskaava taskussa; hän kielsi kaikki, sekä nimimerkin että leiman, selittäen että Simon, joka oli jäljentänyt hänen käsialaansa, oli myöskin aivan hyvin voinut itselleen hankkia veljesten koulun leiman tai teettääkin itselleen sen. Se oli mieletöntä, mutta hän julisti tätä selitystä niin kaikuvalla äänellä, tehden niin pontevia liikkeitä, että uuteen selitykseen pian uskottiin, se muuttui julkiseksi totuudeksi. Silloin ei "Petit Beaumontais" enää epäillyt, se omaksui tuon jutun väärästä nimimerkistä, se selitti että Simon oli edeltäpäin miettinyt kaikki, ja tehdessään rikoksen koettanut helvetillisen kavalasti panna sen pyhän munkin syyksi häväistäkseen siten kirkkoa. Tämä järjetön juttu kiihoitti yksinkertaista kansaa, jota katkismus ja orjuus olivat vuosisatoja turmelleet, veli Gorgias kohosi uskon marttyyrin arvoon, isä Philibinin rinnalle. Kun hän näyttäytyi, otettiin hänet vastaan riemuhuudoilla, naiset suutelivat hänen viittansa liepeitä, lapset pyysivät hänen siunaustaan ja julkeana, voitonriemuisena piti hän puheita joukoille, teki eriskummallisia temppuja kansan epäjumalana, varmana siitä että ne kiitollisesti otettaisiin vastaan. Mutta tämän varmuuden alla näkivät ihmiset, jotka tunsivat totuuden, onnettoman suuren tuskan kun hänen täytyi näytellä osaa, jonka mahdottomuuden hän itse paraiten tunsi; oli silminnähtävää että hän oli ainoastaan näyttelijä, onneton nukke, jonka näkymättömät kädet panivat liikkeelle. Turhaan katosi isä Crabot, hautautuen nöyrästi kylmään ja alastomaan kammioonsa Valmariessa, hänen tumma varjonsa liikkui lakkaamatta näyttämöllä, ja voi helposti arvata että hänen taitavat kätensä pitivät lankoja, panivat liikkeelle kaikki nuket ja työskentelivät kirkon kunniaksi.
Kovimman kiihoituksen vallitessa ja huolimatta yhdistyneiden vanhoillisten voimien vastustuksesta täytyi oikeusministerin jättää ylioikeuteen tarkastusanomus, jonka David oli rouva Simonin ja hänen lastensa nimessä tehnyt. Se oli ensimmäinen totuuden voitto ja kirkollinen puolue näytti hetkeksi lannistuneen. Mutta jo seuraavana päivänä alkoi taistelu uudelleen, itse ylioikeutta häväistiin ja soimattiin, sen sanottiin olevan myydyn juutalaisille. "Petit Beaumontais" ilmoitti tarkasti summat, solvasi presidenttiä, yleistä syyttäjää ja neuvoksia, kertoen inhoittavia keksittyjä juttuja heidän yksityiselämästään. Jutun tarkastaminen kesti kaksi kuukautta, ja koko sillä ajalla ei saastaisuuksien virta lakannut juoksemasta, ei ainoatakaan keinoa, ei valhetta eikä rikosta jäänyt käyttämättä, jotta voitaisiin pysähdyttää lahjomatonta oikeutta kulussaan. Muistettavien keskustelujen jälkeen, joissa muutamat tuomarit huolimatta riehuvista intohimoista antoivat kauniin todistuksen terveestä järjestä ja rohkeasta oikeudenmukaisuudesta, tehtiin vihdoinkin päätös ja vaikka sitä edeltäpäin oli aavistettu vaikutti se kuitenkin kuin salaman isku. Oikeus hyväksyi anomuksen, sanoi että oli syytä tarkastukseen ja päätti itse ottaa huolekseen tutkimuksen.
Tuona iltana käveli Markus koulutuntien loputtua yksin pienessä puutarhassaan lauhkeassa keväthämärässä. Louise ei vielä ollut palannut koulusta, sillä neiti Mazeline, jonka lempioppilas hän oli, pidätti hänet joskus luonaan. Geneviève oli heti aamiaisen jälkeen lähtenyt isoäidin luo: missä hän nykyään vietti melkein kaikki päivänsä. Raitis syreenien tuoksu täytti lämpimän ilman, mutta Markusta kidutti katkera tuska hävitetyn kotinsa tähden. Hän ei ollut taipunut synnintunnustuskysymyksessä ja hänen tyttärensä ei enää käynyt rippikoulussakaan, sillä pappi ei tahtonut ottaa häntä vastaan ellei hän tunnustaisi syntejään. Mutta hänen täytyi taistella aamusta iltaan vaimoaan vastaan, joka oli kauhistuksissaan ajatellessaan Louisen kadotusta ja joka piti itseään syypäänä siihen, kun ei hänellä ollut voimaa ottaa lastaan syliinsä ja itse kantaa häntä kirkkoon. Hän muisti omaa ihanaa herran ehtoollistaan, hänen elämänsä kauneinta päivää, jolloin hän puettuna valkoiseen pukuun, pyhän savun ja kynttilöiden keskellä valitsi lempeän Jesuksen yljäkseen, ainoaksi puolisokseen, taivaalliseksi rakkaudekseen, jonka suloisuutta yksin hän nyt vannoi nauttivansa. Hänen tyttäreltäänkö siis riistettäisiin tämä autuus, hän vaipuisi luontokappaleiden kannalle, joilla ei ole uskontoa? Ja hän käytti hyväkseen jokaista tilaisuutta riistääkseen puolisoltaan suostumuksen, muuttaen kodin alituiseksi taistelukentäksi, jossa pienimmätkin asianhaarat synnyttivät loppumattomia riitoja.
Viihdyttävä hämärä saapui hitaasti, Markuksen valtasi suuri väsymys ja hän ihmetteli kuinka oli voinut vastustaa rohkeudella, joka oli niin julma heille kaikille. Kaikki hänen entinen suvaitsevaisuutensa palasi; kun hän oli antanut kastaa tyttärensä, niin voisihan hän antaa hänen mennä myöskin ripille! Hänen vaimonsa luettelemat syyt, joihin hän niin kauan oli taipunut, eivät olleet mitättömiä: yksilöllisen vapauden kunnioitus, äidin oikeudet ja omantunnonoikeudet. Kodissa oli äiti pakostakin kasvattaja, johdattaja, etenkin kun oli kysymys tytöistä. Jos ei mitään välittänyt hänen mielipiteistään, jos toimi vastoin hänen tahtoaan ja sydäntään, oli siitä seurauksena täydellinen ero. Heidän välillään ei enää ollut mitään sidettä, onni oli hävitetty, vanhemmat ja lapsi joutuivat tuohon hirveään, sisälliseen taisteluun, josta hänen ennen niin rauhallinen ja lämmin kotinsa nyt kärsi. Ja hän asteli yhä pimeässä pitkin pienen puutarhan kapeita käytäviä, kysyen itseltään, millä tavoin hän vielä voisi taipua, saadakseen hiukan rauhaa ja onnea.
Eräs seikka häntä etenkin vaivasi: olihan hän itse syyllinen tähän suureen onnettomuuteen! Hän oli jo ennenkin huomannut vastuunalaisuutensa, hän oli joskus kysynyt itseltään, miksi ei hän heidän avioliittonsa alussa ollut koettanut valloittaa Genevièveä omalle uskolleen. Silloin oli hän kuulunut hänelle täydellisesti, oli antautunut hänelle niin luottavaisena, niin valmiina olemaan yhtä hänen kanssaan ruumiin ja sielun puolesta. Hän tuolla ainoalla hetkellä olisi voinut riistää vaimon pappien käsistä, tekemällä kadotuksen pelon rasittamasta lapsesta itsetietoisen elämäntoverin itselleen, vapaan naisen, joka rakastaisi totuutta ja oikeutta. Heidän ensimmäisissä riidoissaan oli Geneviève huutanut hänelle: "Jos kärsit nähdessäsi, että me emme ajattele samalla tavalla, niin on oma syysi. Miksi et opettanut minua. Minä olen se, miksi minut on tehty, ja onnettomuus on siinä, ettet osannut luoda minua uudelleen". Nyt hän ei enää horjumattomassa uskonylpeydessään myöntänyt että Markus olisi voinut vaikuttaa häneen. Tämä muisti vain katkerasti tuota kadotettua tilaisuutta, katui itsekästä rakkauttaan heidän onnensa suloisessa keväässä, jolloin hän vain ihaili sen kauneutta, piti sitä täydellisenä, tuntematta tarvetta tutkia ja valaista vaimonsa mieltä. Sitä paitsi hän ei siihen aikaan vielä ollenkaan aikonut totuuden työmieheksi, jonka vuoksi hän oli tehnyt myönnytyksiä, luullen olevansa kyllin rakastettu, kyllin vahva pysyäkseen herrana. Ja kaikki tämä nykyinen tuska tuli hänen turhamaisuudestaan, rakkautensa sokeasta heikkoudesta.
Markus pysähtyi kukkivan, vahvatuoksuisen syreenipensaan eteen ja innostus, taistelun tarve valtasi hänet uudelleen. Hän ei ollut muinoin koettanut vapauttaa tuota erehdysten läpitunkemaa järkeä, joka oli uskottu hänelle, mutta estikö se häntä tekemästä sitä nyt, pelastamasta tytärtä siitä kadotuksesta, johon äiti oli joutunut? Vika olisi vieläkin anteeksiantamattomampi nyt kun hänellä oli elämäntehtävä. Hän oli ottanut toimekseen muiden lasten pelastamisen vuosisataisen valheen vallasta, ja hänkö siis näyttäisi ettei voinut varjella siitä omaa lastaan? Se että yksinkertainen perheenisä saadakseen rauhaa suostui uskovaisen vaimonsa tahtoon ja salli tyttärensä noudattaa alhaisia ja vaarallisia tapoja, oli vielä anteeksi annettavaa. Mutta hän! hän, joka oli ottanut ristiinnaulitun kuvan pois koulustaan, joka vaati täydellistä maallikko-opetusta, joka julkisesti opetti että oli välttämätöntä riistää nainen kirkon vallasta, jos vihdoinkin tahdottiin rakentaa onnellinen yhteiskunta! Olisihan se suurin voimattomuuden tunnustus, suurin tappio? Se kieltäisi, se tekisi tyhjäksi koko hänen tehtävänsä. Hän kadottaisi kaiken vallan, hän ei voisi vaatia muilta sitä, mitä ei kyennyt toteuttamaan kotonaan, jossa hänen järkensä ja sydämmensä olisi pitänyt ensin voittaa. Ja minkä ulkokullatun ja heikon kasvatuksen saisikaan hänen tyttärensä, joka tunsi hänen mielipiteensä ja uskonsa, tiesi hänen vastustavan synnintunnustusta ja rippiä, ja kysyisi itseltään miksi hänen isänsä suvaitsi kotonaan sen, minkä hän ehdottomasti tuomitsi muiden luona! Hän ajatteli siis toisella lailla ja toimi toisella! Ei, ei! suvaitsevaisuus oli mahdoton, hän ei voinut enää taipua, muuten koko hänen vapautustyönsä kukistuisi yleisen halveksumisen alle.
Markus alkoi uudelleen kävellä, ensimmäisten tähtien syttyessä tummenevalle taivaalle. Yksi kirkon voitoista oli se, että vapaa-aatteiset vanhemmat eivät uskaltaneet ottaa lapsiaan sen vallasta, peläten häpeää ja uskaltamatta rikkoa yleisiä tapoja. Kuka sitten alkaisi, pelkäämättä sitä, että pojat eivät saisi paikkoja ja tytöt pääsisi naimisiin, elleivät he täyttäisi uskonnollisia velvollisuuksiaan, vaikkapa vain muodollisesti? Täytyisi varmaankin odottaa vielä kauankin, siksi kunnes tiede hävittäisi uskonkappaleet, kukistaisi käytännössä, mitä se jo oli kukistanut käsityksessä. Mutta uskaliaiden ihmisten tuli ensin olla esimerkkinä. Markusta kummastutti etenkin nykyisen kirkon ponnistukset saadakseen valtaansa naiset, joita se on vuosisatoja sortanut ja häväissyt, kohdellut pahanhengen lapsina, syypäinä kaikkiin maailman synteihin. Jesuiittoja, joiden nerontuotteena oli Jumalan sovittaminen ihmisten intohimojen mukaan, piti hän tämän suuren liikkeen työmiehinä, liikkeen, joka on tehnyt naiset valtiollisiksi ja yhteiskunnallisiksi aseiksi pappien käsissä. He olivat kironneet rakkauden ja nyt he käyttävät sitä hyväkseen. He olivat kohdelleet naista saastaisena olentona, jota pyhät eivät saaneet edes koskettaa ja nyt he hyväilevät häntä, imartelevat häntä, tekevät hänestä kirkon koristuksen ja tuen, nyt kun he tahtovat käyttää hänen kaikkivaltaansa mieheen. Naisen sukupuoli loistaa alttarin kynttilöiden keskellä, he hyväksyvät sen armontienä, he käyttävät sitä ansana, jonka avulla he toivovat valloittavansa ja kukistavansa miehen. Tulivathan kaikki nykyisen yhteiskunnan eripuraisuudet, kaikki sen onnettomat riidat tästä erosta puoleksi vapautuneen miehen ja orjaksi jääneen, kuolevan, katolilaisuuden lumooman naisen välillä! Kysymys oli juuri siinä, ei pitänyt antaa kirkon käyttää hyväkseen tuota myöhään ilmestynyttä hellyyttä, jolla se vaivuttaa uneen tyttäremme ja puolisomme, siltä oli riistettävä ansio valevapautuksesta jonka se heille antaa, heidät oli todella vapautettava ja otettava sen vallasta, koska he ovat meidän, samoinkuin me olemme heidän. Kolme voimaa oli olemassa mies, nainen ja kirkko, ja kirkko ja nainen eivät saaneet olla miestä vastaan, vaan mies ja nainen kirkkoa vastaan. Ovatpa aviopuolisot sitäpaitsi yksi! Mies ja vaimo eivät voi mitään ilman toisiaan. Yhdistettyinä ruumiin ja sielun puolesta olivat he voittamattomat, itse elämän voima, luonnollisessa tilassa saavutettu onni. Ja äkkiä näki Markus totuuden, ainoan ratkaisun: nainen oli opetettava, hänelle oli annettava vertaisen ja toverin asema meidän rinnallamme, sillä vapautettu nainen yksin voi vapauttaa miehen.
Kun Markus rauhoittuneena ja vahvistuneena oli koonnut kaikki rohkeutensa taistellakseen vielä, kuuli hän Genevièven palaavan kotiin ja hän tapasi hänet puolihämärässä luokkahuoneessa. Hän seisoi keskellä lattiaa suorana ja korkeana, silmät niin säkenöivinä, asento niin uhkaavana, että Markus tunsi viimeisen myrskyn olevan tulossa.