KOLMAS KIRJA.
I.
Heti kun ylioikeus oli alkanut tutkia juttua, päättivät David ja Markus eräänä iltana Lehmannien pienessä, pimeässä kaupassa että tästä lähtien oli viisainta jättää kaikki toimiminen ja pysyä erillään. Suuri ilo ja suuri toivo rohkaisivat perhettä, nyt kun tarkastuksen anomus oli hyväksytty. Jos oikeus toimitti laillisen tutkimuksen, tulisi Simonin viattomuus epäilemättä tunnustetuksi, vapaaksi julistaminen olisi varma; heidän tarvitsi siis ainoastaan olla varuillaan, pitää silmällä asiain kulkua, osoittamatta epäilevänsä maan korkeimpien tuomarien omaatuntoa ja oikeudenmukaisuutta. Yksi ainoa huoli vähensi ihmisraukkojen iloa; tiedot Simonin terveydestä eivät olleet hyviä, voisihan hän sortua kärsimyksiinsä ennen voittoa. Oikeus oli selittänyt että ei ollut syytä tuoda häntä Ranskaan ennen lopullista päätöstä ja tutkimus uhkasi kestää useampia kuukausia. Mutta David oli kaikesta huolimatta täynnä uljasta luottamusta, hän uskoi veljensä tähän saakka osoittamaan tavattomaan vastustusvoimaan. Hän tunsi hänet, hän rauhoitti heitä kaikkia ja sai heidät kuuntelemaan juttuja hänen nuoruudestaan, piirteitä säntillisestä ja arkatuntoisesta Simonista, joka osoitti tavatonta tahdonlujuutta pitäessään huolta arvostaan ja omaistensa onnesta. Erotessa päätettiin että ei osotettaisi minkäänlaista levottomuutta eikä kärsimättömyyttä, ikäänkuin voitto olisi saavutettu.
Tästä lähtien Markus sulkeutui kouluunsa, omisti kaiken aikansa oppilailleen, osoittaen itsensäkieltäymystä ja alttiiksiantavaisuutta, jotka näyttivät vaan kasvavan esteistä ja kärsimyksistä. Ollessaan luokassa, oppilastensa keskuudessa ja koettaessaan jakaa heille tiedon leipää ja totuutta, unhoitti hän hiukan kärsimyksensä, tunsi vähemmän tuskaa haavasta sydämmessään. Mutta kun hän illalla oli rakkautensa tyhjässä kodissa, vaipui hän hirveään epätoivoon, kysyi itseltään kuinka hän voisi elää yksinäisyytensä kylmässä pimeässä. Louise, joka palasi neiti Mazelinen luota, toi hänelle hiukan lohdutusta; mutta kun lamppu oli sytytetty illallista varten, syntyi pitkiä äänettömyyksiä isän ja tyttären välillä, jotka kumpikin tunsivat lohduttoman kurjuutensa, he ajattelivat lakkaamatta puolisoa ja äitiä, joka oli jättänyt heidät. He koettivat puhua päivän tapahtumista, mutta kaikki johtivat häneen, lopuksi puhuivat he vaan hänestä, siirtyivät lähemmäksi toisiaan ja tarttuivat toistensa käsiin, ikäänkuin lämmittääkseen itseänsä yksinäisyydessään; ja kaikki heidän iltansa päättyivät näin, tytär istui isänsä polvilla, käsi hänen kaulallaan, molemmat kyynelissä ja väristen. Koti oli kuollut, poissa oleva oli vienyt sieltä elämän, lämmön ja valon.
Markus ei kuitenkaan tehnyt mitään pakoittaakseen Genevièveä palaamaan, hän ei tahtonut käyttää valtaansa. Häväistyksen, julkisen riidan ajatuskin oli hänestä inhoittava; hän ei tahtonut tarttua ansaan, jonka vaimonryöstäjät olivat virittäneet hänelle, toivoen varmaankin että syntyisi perhenäytelmä, jonka vuoksi he voisivat eroittaa hänet virastaan; ja hän pani kaiken toivonsa rakkauden voimaan. Geneviève oli ajatteleva asiaa ja hän palaisi aivan varmaan kotiinsa. Markuksesta tuntui mahdottomalta, että hän pitäisi vaan itsellään lapsen, jota hän kantoi, hän toisi sen isälle heti kun se oli syntynyt, koska se oli heidän molempien. Jos kirkko olikin onnistunut turmelemaan hänessä rakkauden, ei se varmaankaan voisi tappaa äitiä: ja tultuaan näin kotiin jäisi äiti sinne lapsen kanssa. Oli siis vain yksi kuukausi odotettavana, sillä synnytys oli läheinen. Ensi alussa oli hän lohdutuksekseen toivonut tätä ratkaisua, mutta vähitellen rupesi hän pitämään sitä varmana ja hän odotti synnyttämistä niin kuin olisi se ollut heidän kärsimystensä loppu. Ja kun hän kunnon miehenä ei tahtonut eroittaa tytärtä äidistä, antoi hän Louisen viettää torstai- ja sunnuntai-iltapäivät Genevièven luona pienessä synkässä talossa, joka jo oli tuottanut hänelle niin paljon kärsimyksiä. Ehkä oli se myöskin hänen tietämättään viimeinen, surumielinen tyydytys, viimeinen side hänen ja poissaolevan välillä. Louise toi joka kerta hänelle hiukan Genevièvestä, ja kun hän oli viettänyt useampia tuntia äitinsä luona, piti isä häntä kauemmin polvellaan, kyseli häneltä, tahtoen tietää ja kärsiä.
— Lapseni, millainen oli hän tänään? Nauraako hän, näyttääkö hän tyytyväiseltä? Leikkiikö hän kanssasi?
— Ei, ei, isäni… Tiedäthän ett'ei hän enää pitkään aikaan ole leikkinyt, mutta täällä hän oli vielä hiukan iloinen, nyt taas on hän aina alakuloinen, sairaan näköinen.
— Sairaan!
— Oi, ei niin sairas että hänen täytyisi olla vuoteessa. Hän ei päinvastoin voi olla hetkeäkään paikallaan, hänen kätensä polttavat kuin kuumeessa.
— Mitä te teitte, lapseni!