— Me kävimme iltakirkossa, niinkuin joka sunnuntai. Sen jälkeen söimme illallista. Siellä oli eräs munkki, jota en tuntenut, joku lähetyssaarnaaja, hän kertoi juttuja villeistä.
Silloin vaikeni Markus hetken suuren katkeruuden valtaamana, tahtomatta tuomita äitiä tyttären kuullen, eikä hän myöskään tahtonut käskeä tätä olemaan tottelematon äidilleen ja kieltäytymään seuraamasta häntä kirkkoon. Lempeästi jatkoi Markus. —
— Puhuiko hän sinulle minusta, lapseni?
— Ei, ei, isäni… Kukaan ei minulle puhu sinusta tuossa talossa; ja kun sinä sanoit, etten koskaan saisi puhua ensiksi, käy kaikki niinkuin ei sinua olisikaan.
— Eihän isoäiti sentään ole paha sinulle?
— Isoäiti Duparque ei edes katso minuun ja se onkin minusta parempi, sillä minä pelkään hänen silmiään, kun hän joskus toruu minua… Isoäiti Berthereau sitä vastoin on ystävällinen silloin kun ei ketään ole näkemässä. Hän antaa minulle makeisia, ottaa minut syliinsä ja suutelee minua.
— Isoäiti Berthereauko?
— Niin. Ja eräänä päivänä sanoi hän että minun tuli rakastaa sinua kaikesta sydämmestäni. Hän yksin on puhunut minulle sinusta.
Taas oli Markus vaiti, sillä hän ei tahtonut näin varhain ilmoittaa lapselle elämän kurjuutta. Hän oli aina epäillyt että surumielinen ja hiljainen rouva Berthereau, jota hänen miehensä oli ympäröinyt niin intohimoisella hellyydellä, kärsi suuresti äitinsä, ankaran rouva Duparquen jumalisesta hallituksesta. Ja hän tunsi hänessä mahdollisen liittolaisen, mutta niin murtuneen, ettei hän koskaan rohkenisi puhua tai toimia.
— Ole hellä häntä kohtaan, sanoi Markus lopuksi. Minä luulen että hän, tunnustamatta sitä, kärsii niinkuin mekin… Ja syleile äitiä meidän kummankin puolesta, hän on tunteva minutkin sinun hyväilyssäsi.