Suuri muutos oli todella tapahtunut yleisössä. Seuraavina aikoina Markus saattoi päivä päivältä huomata asiansa saavuttavan yhä suuremman menestyksen. Mutta valloitetun alan suuren arvon huomasi hän etenkin saadessaan eräänä päivänä kirjeen parooni Nathanilta, joka asui taas Désiradessa vävynsä Hector de Sangleboeufin luona, ja pyysi häntä tulemaan luokseen keskustelemaan eräästä palkintorahastosta, jonka hän aikoi perustaa maallikkokoululle. Markus aavisti heti että se oli vain tekosyy. Parooni oli jo pari kolme kertaa antanut sata markkaa jaettaviksi säästöpankkikirjoina parhaille oppilaille. Ja Markus läksi Désiradeen kummissaan ja uteliaana.
Hän ei ollut käynyt siellä sitten kuin muinoin Davidin kanssa, joka tahtoi taivuttaa kaikkivaltiaan paroonin vangitun ja syytetyn veljensä puolelle. Ja hän muisti tuon käynnin pienimpiä yksityisseikkoja myöten, muisti kuinka mahtava juutalainen raharuhtinas, Sangleboeufin appi, oli karkoittanut luotaan köyhän, yleisen kirouksen painaman juutalaisen. Désirade oli tullut vieläkin majesteetillisemmaksi ja kauniimmaksi, äskettäin oli pantu yksi miljoona kukkasarkoihin ja altaihin, jotka tekivät pengermät linnan edessä kuninkaallisen suuremmoisiksi. Suihkulähteiden ja luonnotarten täyttämän puiston kautta saapui hän vihdoin portaille, joilla kaksi kultavihreään livreaan puettua palvelijaa odotti häntä. Toinen heistä saattoi hänet pieneen salonkiin, hän jäi sinne hetkeksi yksin ja kuuli epäselvää keskustelua, joka epäilemättä tuli jostain viereisestä huoneesta. Kaksi ovea suljettiin, syntyi hiljaisuus ja parooni Nathan astui sisään, käsi ojennettuna.
— Suokaa anteeksi että olen vaivannut teitä, rakas herra Froment, mutta tiedän kuinka te uhraudutte oppilaillenne ja minä tahtoisin lisätä summaa, jonka viime vuosina olen antanut. Te tunnette kyllä vapaat mielipiteeni ja tiedätte että tahdon palkita ansion, missä muodossa se ilmaantuneekin, välittämättä valtiollisista ja uskonnollisista kysymyksistä… Niin, minä en tee eroa hengellisten ja maallisten koulujen välillä, minä katson vain Ranskan parasta.
Ja hän jatkoi yhä puhettaan, jollaikaa Markus tarkasti hänen pientä, hiukan kumaraista vartaloaan, hänen keltaisia kasvojaan, kaljua päätään ja suurta petolinnun nenäänsä. Markus tiesi hänen äskettäin siirtomaa-kaupassa voittaneen sata miljoonaa, äärettömän ryöstösaaliin, jonka hänen oli täytynyt jakaa erään katolilaisen pankin kanssa. Hän olikin muuttunut raivokkaaksi vanhoillisuuden mieheksi, tuntien yhä enemmän, sitä mukaa kuin uusia miljoonia kasautui entisten miljoonain päälle, papit ja sotamiehet tarpeellisiksi puolustamaan hänen koottua omaisuuttaan. Nyt hän ei enää tyytynyt siihen että oli tyttärensä kautta päässyt jäseneksi vanhaan Sangleboeufien sukuun, vaan hän kielsi sukuperänsä, oli kiivas antisemiitti, kuningasmielinen, militaristi ja juutalaisten sortajien kunnioittava ystävä. Ja nähdessään hänet äärettömien rikkauksiensa ympäröimänä Markus ihmetteli hänen synnynnäistä nöyryyttään, hänen levottomissa silmissään ilmaantuvaa isiltä perittyä kauhua, silmissä, jotka lakkaamatta vilkuivat oviin, ikäänkuin hän aina olisi ollut valmis piiloutumaan pöydän alle vähimmänkin vaaran uhatessa.
— Se on siis päätetty, sanoi hän kaikellaisten epäselvien selitysten jälkeen, te menettelette mielenne mukaan noilla kahdellasadalla markalla, sillä luotan täydellisesti teidän älyynne.
Markus kiitti ymmärtämättä vieläkään. Pelkkä poliittinen tarve mielitellä kaikkia, halu olla hyvissä väleissä voittajien kanssa ei riittänyt selittämään tätä imartelevaa ja hyödytöntä kutsua ja kovin ystävällistä vastaanottoa Désiradessa. Poislähtiessään sai hän vihdoin selityksen.
Parooni Nathan, joka oli saattanut häntä salongin ovelle saakka, pidätti häntä siinä hienosti hymyillen, ikäänkuin jotain äkkiä olisi muistunut hänen mieleensä.
— Rakas herra Froment, nyt olen hiukan epähieno. Kun minulle tultiin ilmoittamaan että olitte saapunut, olin erään sangen vaikuttavan henkilön seurassa, joka huudahti: "Oh! herra Froment, olisin ylen onnellinen, jos saisin hetken keskustella hänen kanssaan!" Se huudahdus tuli todella sydämestä.
Hän vaikeni hetkeksi, toivoen että Markus kysyisi häneltä. Mutta kun
Markus pysyi ääneti, naurahti hän ja käänsi asian leikiksi.
— Te hämmästyisitte suuresti jos sanoisin teille tuon henkilön nimen.