— Niin se on, vahvisti hänen vaimonsa Lucile. En ole koskaan pitänyt itseäni typeränä, mutta en kuitenkaan paljon ymmärtänyt tuosta asiasta, päätinpä olla sitä ajattelemattakin, sillä äitini sanoi aina että köyhien ihmisten ei pidä milloinkaan sekaantua rikkaiden asioihin, elleivät tahdo saattaa itseään vielä suurempaan köyhyyteen.
Markus kuunteli äänettömänä ja vakavana. Koko menneisyys heräsi hänen muistossaan, hän luuli kuulevansa vanhan Bongardin vaimoineen kieltäytyvän vastaamasta hänelle, sillä noiden oppimattomien talonpoikien ainoana huolena oli unisen leponsa säilyttäminen; hän muisti kuinka heidän poikansa Fernand, joka kuitenkin oli hiukan enemmän vapautunut, vielä Rozanin oikeudenkäynnin jälkeen kohautti vain olkapäitään, itsepintaisesti pysyen tietämättömyydessään. Ja kuinka monta vuotta olikaan tarvittu, kuinka kauan olikaan täytynyt kasvattaa ihmisiä selväjärkisyyteen ja kansalaisrohkeuteen, ennen kun uusi polvi vihdoin aukaisi silmänsä näkemään totuutta ja uskalsi tunnustaa sen! Hän nyökäytti päätään ikäänkuin osoittaakseen että hänestä oikeastaan Fernandin selitykset olivat päteviä, hän oli jo valmis suomaan anteeksi entisille kiusaajille, joiden rikoksena etupäässä oli tietämättömyys. Ja hän hymyili pikku Georgettelle, kukkivalle tulevaisuudelle, joka aukasi selälleen kauniit silmänsä, odottaen varmaankin jotain hauskaa satua.
Minun ehdotukseni on aivan yksinkertainen, jatkoi Adrien. Niinkuin tiedätte, on tehty paljon työtä, jotta saataisiin Mailleboisin vanha kaupunginosa terveelliseksi. Leveä puistokatu on poistanut nuo kaksi likaviemäriä, Plaisir-kadun ja Fauche-kadun; ja sille paikalle, missä ennen oli roskainen Trou-katu, istutetaan paraikaa puistoa, jonka kaupunginosan pienokaiset jo täyttävät naurullaan ja leikeillään… Vastapäätä tätä puistoa on rakennustonttien joukossa sekin, jolla ennen sijaitsi Lehmannien kurja talo, tuo sureva talo, jota vanhempamme kivittivät ja joka ikäänkuin musertui heidän kiroustensa alle. Minä tahtoisin siis ehdoittaa kunnallisneuvostolle, että se rakennuttaisi paikalle toisen talon — ei mitään palatsia, ainoastaan vaatimattoman, valoisan ja kodikkaan asunnon — ja lahjoittaisi sen Simonille kaupungin nimessä, jotta hän päättäisi siellä päivänsä, kansalaistensa kunnioittamana ja rakastamana… Lahja ei olisi kallisarvoinen, mutta se olisi kuitenkin hienotunteisin ja veljellisin kunnianosoitus.
Kyyneleet olivat nousseet Markuksen silmiin, niin syvästi liikutti häntä tämä ystävällinen aije hänen toverinsa, viattoman uhrin iloksi.
— Hyväksyttekö tuumani? kysyi Adrien, joka itsekin tuli liikutetuksi nähdessään Markuksen kyyneleet.
Markus nousi ja syleili häntä.
— Kyllä, poikani, minä hyväksyn sen, ja te tuotatte minulle tässä yhden elämäni suurimmista iloista.
— Kiitos, opettajani, mutta siinä ei ole kaikki… Odottakaa, näytän teille talon piirustukset, jotka jo olen tehnyt, minä olisin nimittäin sangen onnellinen jos saisin johtaa töitä maksutta ja olen varma että urakoitsijat ja työmiehet suostuvat auttamaan minua niin huokealla kuin voivat.
Hän poistui hetkeksi ja palasi sitten kädessä piirustukset, jotka hän levitti puutarhapöydälle, vanhan omenapuun varjoon. Kaikki tulivat lähemmäksi ja kumartuivat katsomaan. Se oli todella aivan yksinkertainen, mutta kodikas, kaksikerroksinen talo, jossa oli valkea katuseinä ja ympärillä puutarha. Oven yläpuolella oli marmorilevy.
— Tuleeko tuohon joku kirjoitus? kysyi Markus.