Félicienin läpi kävi syvä väristys. Hänen isänsä suostui luopuen omasta tahdostaan ja alistuen jumalallisen ihmeen mielisuosioon. He itse eivät enää olleet mitään, Jumala oli toimijana. Kyyneleet sokaisivat hänen silmiänsä, kun hän odotti monseigneuriä, joka sakaristossa otti siunatun öljyn pastori Cornillelta. Hän seurasi heitä järkytettynä, eikä hän uskaltanut astua heidän mukanaan huoneeseen, vaan lankesi polvilleen porrasaskelmalle avoimen oven eteen.
— Pax huic domui.
— Et omnibus habitantibus in ea.
Monseigneur oli asettanut siunatun voiteen valkoliinaiselle pöydälle vahakynttiläin väliin, piirtäen hopeamaljalla ilmaan ristinmerkin. Sitten hän otti pastorin käsistä ristiinnaulitunkuvan ja meni sairaan luo antaakseen tämän suudella sitä. Mutta Angélique makasi yhä tiedottomana suljetuin silmin ja elottomin käsin, muistuttaen haudoilla nähtäviä pieniä, jäykkiä kivikuvia. Monseigneur katsoi häneen hetkisen, ja huomattuaan heikosta huounnasta ettei hän ollut kuollut, asetti ristiinnaulitunkuvan hänen huulilleen. Kasvoissaan katumuksenpalvelijan vakava juhlallisuus, jossa ei näkynyt vähintäkään inhimillisen liikutuksen ilmettä, hän odotti kunnes oli nähnyt ettei noissa hienopiirteisissä kasvoissa eikä valonhohtoisissa hiuksissa ilmennyt värähdystäkään. Hän eli kuitenkin, ja se riitti syntien lunastukseen.
Sitten otti monseigneur pastorin käsistä vihkivesimaljan ja huiskimen. Ja pastorin pitäessä hänen edessään avattua käsikirjaa hän pirskotti siunattua vettä kuolevan päälle, lukien latinankieliset sanat:
— Asperges me, Domine, hyssopo, et mundabor; lavabis me, et super nivem, dealbabor.
Pisarat kirposivat leviten yli koko suuren vuoteen virkistävänä kasteena. Niitä satoi sormille ja poskille; mutta ne jäivät niille vierimään yksitellen kuin marmorin elottomalla pinnalla. Ja piispa kääntyi sitten läsnäolijoihin päin ja pirskotti heidänkin päällensä. Hubert ja Hubertine, jotka olivat vierekkäin polvistuneina palavassa uskonjanossaan, kumartuivat syvään tuon siunauksen aallon vuotaessa heidän ylitseen. Ja piispa siunasi huoneenkin, niin hyvin siinä olevat huonekalut kuin sen valkoiset seinätkin. Sitä tehdessään hän avoimen oven ohi kulkiessaan tuli poikansa eteen, joka kynnykselle vaipuneena nyyhkytti painaen kasvojaan polttaviin käsiinsä. Hitaalla liikkeellä hän kohotti huiskinta kolme kertaa, puhdistaen hänetkin vienolla sateella. Tämän kaikkialle pirskotetun siunatun veden tarkotuksena oli ajaa pois pahat henget, joita miljoonittain lentelee näkymättöminä kaikkialla. Tällä hetkellä oli muuan talviauringon kalpea säde hiipinyt aina vuoteelle asti, ja siinä leijailevat lukemattomat pölyhiukkaset näyttivät elävän ja väräjävän, ikäänkuin ne olisivat ikkunan sopukasta laskeutuneet lämmittäen hyväilemään kuolevan kylmiä käsiä.
Tultuaan jälleen pöydän luo lausui monseigneur rukouksen:
— Exaudi nos…
Hän ei kiirehtinyt. Kuolema oli läsnä, se seisoi vanhojen vuodeverhojen laskoksien takana. Mutta hän tunsi ettei sillä ollut kiirettä, että se odotti. Ja vaikka horroksissa makaava lapsi ei voinut kuulla hänen sanojaan, puhui hän hänelle, kysyen: